Burning wheel ja sielun suuri kaipuu

Suuri osa tuosta puheesta viheltää aika railakkaasti yli hilseen, mutta ei se haittaa. Oma tarkoitukseni olisi tutkia maailmaa (ja sääntöjä) hahmon kannalta ja katsoa mihin se vie.

Teidän pöksyissänne en ehkä ottaisi mitään eksistentiaalista kriisiä tuosta luovasta agendasta. Samilla on kuvauksesi perusteella toki sinänsä eksakti ote aiheeseen, mutta käytännössä ihmisten on vähän vaikea valita noin vain luova agenda, kun pöydässä on muitakin pelaajia ja ennenkaikkea sääntöjärjestelmä, joka vetää milloin minnekin.

Näissä olosuhteissa nimenomaan semmoinen abstrakti luovan agendan valikoiminen teoriatasolla ei varmaankaan onnistu; pitää käsitellä konkreettisia moodeja, joissa käsillä oleva peli operoi mielekkäästi. Näenkin tuon A-P:n pohdinnan aiheesta nimenomaan pohdintana siitä, millainen systeemikokonaisuus voisi tukea tietyn sorttista hahmosimulationismia BW:n kanssa.

Alun raamittamisen jälkeen tapahtumat etenivät omalla painollaan taitoheittojen ohjastamana: toinen kohtaus, jossa Gustav ja Nata kohtasivat, oli suoraan seurausta hevosen pillastumisesta hämähäkin nähtyään. Tähän puolestaan päädyimme puhtaasti tilannetta tulkitsemalla (tavallinen ratsuhevonen näkee/haistaa kahden metrin mittaisen jättiläishämähäkin). Muut tapahtumat/heitot seurasivat siitä, kun opettelimme taitotarkistusten tekoa ja etsiskelimme järjestelmän rajoja

Pelikerran alussa Sami korosti, että simulationistisessa pelissä ei tule lähteä arvottamaan liiaksi maailmaa vaan tavoitteena on enemmin dokumentoiva ote. Tästä oli lyhyesti puhetta viime pelikerran alussa. Rehellisesti sanoen, en täysin ymmärtänyt mitä tämä käytännössä merkitsee.

Edelleen soisin lukijan pohtivan, parantaako se, että pelaajat ovat tässä kohdin tarkkoja pelityylinsä rajaamisessa, pelin laatua vai rajoittaako se tarpeettomasti pelaajan käytössä olevaa työkalupakkia?

He he hee, narrativistipeikko nostaa päätään ihan puoliväkisin. Arvaanpa, että Natan usko omaan voimattomuuteensa tulee kehittämään jonkinlaisen draaman kaaren, jonka lopputulemaa ette vielä arvaakaan.

Paljonko pelissä eksplisiittisesti kerrotaan tai neuvotellaan heittojen panoksista (stakes)? Onko kaikilla heitolla aina selviä ja relevantteja seurauksia, vai tuleeko sellaisia tylsiä heittoja, jotka eivät hirveästi vaikuta mihinkään?

Kyselen sen takia, että itse pitämässäni pelissä tylsiä heittoja ilmeni pääasiassa hahmojen välillä, tyyliin "huomaako joku tuota hiipimässä", ja vaikka huomasikin, ei tehnyt mitään mielenkiintoista.

Paljonko arthaa tulee ja poltetaan? Oliko alkuun jo deeds, vai mistä sellainen ilmestyi? (Oma kokemus: Noin 2-3 fate per sessio per pelaaja, ehkä persona, kaksi tai nolla deedsiä koko pelissä per hahmo.)

Satunnainen huomio: Kahden lifepathin hahmo ja neljän haltia samassa porukassa. Mekaanisesti tasoeroa taitaa löytyä ihan kiitettävästi. Miten tämä mahtaa pelissä näkyä?

Paljon vähemmän tässä neuvotellaan kuin monessa muussa viime vuosina pelaamassani forgelaisessa pelissä. Tämä johtuu käsittääkseni siitä, että BW:ssa on määritelty varsin tarkasti se, mitä heitetään ja mistä: Kullekin toiminnolle voidaan antaa sääntöjen ohjeiden mukaan vaikeusaste ja määrittää, mitä taitoa toiminto vaatii. Kun hahmojen kehittyminen on lisäksi sidottu kiinni siihen, miten paljon he taitojaan käyttävät, niin sitten niitä noppia tulee periaatteessa heiteltyä aika ahkerasti. Se, josko heitto on tylsä = merkityksetön, riippuu peliryhmän asennoitumisesta. Leirinuotion sytyttäminen saa merkityksen, jos siinä oikeasti on kyse erätaitojen näyttämisestä, toisten palvelemisesta, toisten varaan laskemisesta ja vastaavista asioista - siis hahmon persoonallisuuden esiintuomisesta. Tässä kampanjassa meillä on ollut itse asiassa yllättävän paljon epäselvyyttä siitä, miten näihin asioihin pitäisi suhtautua: tehdäänkö hahmojen välistä draamaa sukkien ompelemisesta vai ei? Tämä on itse asiassa juttu, joka pitäisikin puhua selväksi ryhmän kesken jossain vaiheessa - eli että keskitymmekö ulkoisiin haasteisiin vai hahmojen välisiin suhteisiin.