[Jothan] Pelisuunnittelua ja reflektiota

Minä ehdin jo nimittää sitä PM:n versioinniksi, mutta on kuulemma lähempänä Polarista. Joka tapauksessa kahden tason selkkausjärjestelmä on mielenkiintoinen, vaikken ole varma, onko sille mitään tarvetta. Kyllähän tarina etenee PM:ssa tai TQB:ssakin, koska fiktiotason ratkaisut välttämättä ohjaavat tarinan kokonaisuutta. Pitäisi päästä kokeilemaan, että voisi sanoa mitään enempää. Selitettäessä nimittäin yksinkertaisempikin systeemi alkaa kuulostaa vaikealta.

Nähdäkseni pelimekaniikan ensimmäinen ja tärkein tarkoitus on rajata, fokusoida ja suunnata tarinaa. Mielestäni pelimekaniikalle on tarvetta ennen kaikkea siksi, että hyviä tarinoita on todella vaikea kertoa yhdessä siten, että lopputulos on vieläpä jotain parempaa, kiinnostaampaa, ja munakkaampaa kuin, mihin yksikään pelaaja olisi pystynyt yksin. Ihan mikä tahansa mekaniikka ei tuota edes siedettävällä todennäköisyydellä sellaista tarinaa, johon en yksin pystyisi. Muutenkin minulla on varsin korkeat kriteerit hyvälle tarinalle enkä oikein viitsi pelata peliä, joka tuottaa todennäköisemmin shittiä kuin hittiä. Tästä siis lähden.

Nyt kun alan vähitellen tietää, mitä oikeasti haluan Jothanilta ja olen saanut karsittua suurimmat roskat pois, minulla on selvinnut että Johtaniss se juttu on /valinta/. PM:ssä se juttu on väkivalta, Polariksessa tragedia, Mountain Witchissä (ehkä?) luottamuksen pettäminen, jne.

Johtanin se juttu on siis valinta ja sitä kautta subjektin absoluuttinen vapaus eksistentalismin hengessä.

Nähdäkseni valintaa voi roolipelata viidellä pääasiallisella tasolla:

1) Valinta sinänsä (ilman perusteluja, ilman taustaa)
2) Valinnan premissit (uskomukset, jotka johtivat valintaan)
3) Valinnan todellinen merkitys (faktat, joilla on relevanssia valinnan kannalta, valinnan seuraukset)
4) Valinnan eettisyys a) hahmon näkökulmasta ja b) pelaajan
näkökulmasta.
5) Valinnen problematisointi a) hahmon näkökulmasta ja b) pelaajan näkökulmasta. (esim. kysymys siitä, milloin hahmo olisi valinnut toisin ja mitkä (implisiittiset) taustaoletukset johtivat hänet valitsemaan juuri niinkuin hän valitsi.)

Selvennän esimerkillä (genre ja maailma ei ole hirvittävän olennainen):

Yesad vihaa väkivaltaa yli kaiken. Hän ajautuu ikäväkseen tilanteeseen, jossa hänen pitää päättää estääkö hän Henrikiä hakkaamasta vaimoaan vai ei. Hän voi estää pahoinpitelyn vain ja ainoastaan käyttämällä väkivaltaa. Henrik ei kuuntele sanoja ja hän on ainoa joka ylipäänsä voi tehdä asialle jotain. Yesadin valinta on, haluaako hän estää pahoinpitelyn vai olla tekemättä mitään, jos pahoinpitelyn estäminen edellyttää väkivallan käyttämistä. Jotta valinta olisi todellinen, selvennän vielä, että jos Yesad päättää estää pahoinpitelyn hän pystyy tekemään sen - hinta tällä on, että Yesad joutuu turvautumaan väkivaltaan, jota hän itse vihaa yli kaiken.

(Taso 1) Päätös käyttää väkivaltaa tai olla tekemättä mitään. (Yesad voi kiljua tai tehdä yrittää estää tapahtumaan tapahtumasta muulla tavoin kuin väkivallalla, mutta tällä ei tule olemaan merkitystä; käytännössä Yesad valitsee olla tekemättä mitään. Useissa peleissä todellista valintaa pakoillaan ja tapa, millä valinta asetetaan hahmolle, sallii pelaajan pelata hahmoaan "ikään kuin valintaa ei olisi vaan kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu välttämättä". Johtanissa kysymys on muotoa: "jos tämä valinta tarkoittaa suunnilleen tätä ja tämä jotain tämän tapaista, miten valitset".)

(Taso 2) Yesadin valinnan psykologiset motiivit. (esim. Yesad uskoo vakaasti, että väkivaltaa vastaan voi taistella aina käyttämättä väkivaltaa - valitettavasti tällä kertaa hän on väärässä.)

(Taso 3) Miten valinta muuttaa Yesadia - muuttaako se? Mitä merkitystä sillä oikeasti on? Miten valinta muuttaa maailmaa? (Yleensä näihin kysymykseen on vaikea tai mahdoton vastata, koska vastaaminen edellyttää tietyn kontekstin. Johtanin tapauksessa näihin kysymyksiin vastataan suhteessa hahmon unelmaan ja painajaiseen.)

(Taso 4) Miten Yesad jäsentää tämän eettisen dilemman, entä miten pelaaja näkee sen? Miten Yesadin pitäisi toimia? Kykeneekö hän oikeasti toimimaan "niinkuin hänen mielestään pitäisi toimia" vai pettääkö hänen rohkeutensa?

(Taso 5) Valitsi Yesad, miten tahansa valinta on aina mahdollista kyseenalaistaa. Kyseenalaistaminen on keino tuoda valintaan lisää merkityksiä.

Esimerkkejä:
- Mitä Yesadin omatunto sanoo valinnasta? Jääkö se kaihertamaan?

- Mitä premisseissä mainittu "väkivalta" tarkasti ottaen tarkoittaa? Miksi kyse on Yesadille "väkivallasta" eikä "toisen hengen pelastamisesta"?

- Missä tilanteista Yesad olisi valinnut toisin? Miten paljon väkivaltaa hän oli (tai olisi ollut) valmis käyttämään estääkseen pahoinpitelyn?

-Entä jos valinnan premissinä olisi ollut "jos käytät väkivaltaa, Henrinkin vaimolle ei käy mitään, mutta Henrik haastaa sinut oikeuteen pahoinpitelusta ja voittaa oikeusjutun ja sinulle rapsahtaa 2 vuoden vankilatuomio; ellet käytä väkivaltaa, niin Henrik hakkaa vaimonsa kuoliaaksi eikä ketään tuomita mistään"? Olisiko pelaaja ylipäänsä halunnut hyväksyä tällaista premissiä? Se on toinen, erittäin olennainen puoli monia kiinnostavia valintoja. Pelaajan pitää valita: haluaako hän sallia pahan tapahtua tarinassa? Onko hänelle ok, että tarinan maailma on täydellisen epäoikeudenmukainen ja julma? Tavoitteeni on, että Jothanissa kysymyksestä tulee eksplisiittinen: miksi minä tämän-ja-tämän hahmon pelaajana haluan, että tarinassa tapahtuu jotain hyvää/pahaa? Miksi?

- Edelleen entä jos Yesad olisi kuuluisa pasifisti ja kaikken väkivallan vastustaja, onko hänellä varaa oikeusjuttuun, jossa häntä syytetään pahoinpitelystä ja jossa faktat ovat häntä vastaan? Toisaalta onko hänellä varaa seisoa vieressä ja katsoa tekemättä mitään kuinka Henrik hakkaa vaimonsa teho-osastolle tai jopa kuoliaaksi?

Useimmat pelimekaniikat eivät tue valinnan pelaamista lainkaan (olkoonkin, että ne eivä myöskään estä sen pelaamista) ja yleensä päästään parhaimmillaankin tasolle 2. Tällä hetkellä tavoitteenani on systeemi, jossa valinnan resoluutio yltää kutakuinkin aina tasolle 3 ja jossa usein päästään pelaamaan valintaa kaikilla viidellä tasolla.

(Muita ajatuksia valinnan pelaamisesta?)

Nähdäkseni pelimekaniikan ensimmäinen ja tärkein tarkoitus on rajata, fokusoida ja suunnata tarinaa. Mielestäni pelimekaniikalle on tarvetta ennen kaikkea siksi, että hyviä tarinoita on todella vaikea kertoa yhdessä siten, että lopputulos on vieläpä jotain parempaa, kiinnostaampaa, ja munakkaampaa kuin, mihin yksikään pelaaja olisi pystynyt yksin.

Nyt kun alan vähitellen tietää, mitä oikeasti haluan Jothanilta ja olen saanut karsittua suurimmat roskat pois, minulla on selvinnut että Johtanissa se juttu on /valinta/. PM:ssä se juttu on väkivalta, Polariksessa tragedia, Mountain Witchissä (ehkä?) luottamuksen pettäminen, jne. Johtanin se juttu on siis valinta ja sitä kautta subjektin absoluuttinen vapaus eksistentalismin hengessä.

Yesad vihaa väkivaltaa yli kaiken. Hän ajautuu ikäväkseen tilanteeseen, jossa hänen pitää päättää estääkö hän Henrikiä hakkaamasta vaimoaan vai ei. Hän voi estää pahoinpitelyn vain ja ainoastaan käyttämällä väkivaltaa. Henrik ei kuuntele sanoja ja hän on ainoa joka ylipäänsä voi tehdä asialle jotain. Yesadin valinta on, haluaako hän estää pahoinpitelyn vai olla tekemättä mitään, jos pahoinpitelyn estäminen edellyttää väkivallan käyttämistä.

Tervehdys
Kuulostaa ihan minulta noin vuosi sitten. Nykyään viittaan yhä voimakkaammin kintaalla itse tarinan sisällölle.

Mainituille peleille olennaista on nimenomaan valinta, jota niiden ominaispiirre rajaa. Siis PM:ssa valitaan, milloin (ja miten paljon) käytetään väkivaltaa, MW:ssa valitaan, milloin (ja miksi?) ryhmä petetään jne.

Tuntuu oudolta, jos Jothanilta puuttuu tällainen genreraami. Universaalisysteemit kun ovat herkästi liukasta saippuaa, kuten nyt vaikka TQB.

Tämä tilanne kuulostaa kovin PM:lta: Valintatilanne on raamitettu väkivallalla.

miten hyvin erillaiset ja eritavoin ajattelevat ihmiset pystyvät kertomaan tarinaa yhdessä tallomatta toistensa varpaille ja kuluttamatta tarinan aineksia heti loppuun?

Perinteisesti asetelma on se, että hahmo (tms.) ovat kakku ja hahmojen tekemät valinnat on kermavaahto kakun päällä. Jothanissa asetelma on pitkälti päinvastainen - tai siihen ainakin pyrin.

Jothanin mekaniikka pakottaa edellyttää, että pelaajat sopivat genreraameista (mielestään) riittävässä määrin. Genreraameja ei vaan ole kovakoodattu sääntöihin.

Valinta, jonka antagonisti asettaa samurai Toolle on, haluaako hän neuvoa maajussia puolustamaan kunniaansa ja kostamaan kapteenille tämän julmuuden – ehkä jopa surmaamaan tämän vai sallia sen, että kapteeni törkeästi käyttää maajussin vaimoa hyväkseen joka viikko eikä maajussi uskalla tehdä mitään. (--) oletan että Toon pelaaja hyväksyy asetetut ehdot. Tällöin hän voi vastata joko:

1) Petän ryhmähahmoni [asettaa punaisen pelimerkin valintapelimerkin päälle] ja neuvon maajussia puolustamaan kunniaansa, huolimatta kaikesta siitä mitä siitä seuraa. Tämän seurauksena vastarinta menettää yhden hyvän miehen – sillä maajussi ei uskalla nousta enää paronia vastaan ja monet hänen tuttavansa pelästyvät julmuutta johon vastarinta johti.

2) Neuvon maajussia puolustamaan kunniaansa huolimatta siitä, mitä siitä seuraa. Maajussi kyllä kääntyy minua vastaan ja katuu valintaansa, mutta kansa silmissä hänestä tulee marttyyri ja hänen esimerkkinsä kannustaa monia muita nousemaan paronia vastaan huolimatta hinnasta jonka he joutuvat siitä maksamaan.

3) Petän ryhmähahmoni [asettaa punaisen pelimerkin valinta pelimerkin päälle] ja enkä rohkaise maajussia nousemaan paronia vastaan. Samalla hän toimii esimerkkinä monille muille – hän saa monet ajattelemaan, että on parempi kärsiä mielivallasta, kun tehdä uhrauksia jotka mielivallan uhmaaminen edellyttää.

4) En rohkaise maajussia nousemaan paronia vastaan – en ainakaan tällä tavalla. Maajussista liittyy metsien kapinallisiin ja hän nousee yhdeksi kapinan johtajista. Hän ei kuitenkaan saa vielä pitkään aikaan kaipaansa kostoa ja vielä pitkään hänen perheensä joutuu kärsimään kapteenin aiheuttamasta nöyryytyksestä.

Tämän ei varmaankaan ole tarkoitus olla Jothanin erikoispiirre?

Tuo tarinan burnout on käsittääkseni enemmän taidosta kuin systeemistä kiinni. Esimerkiksi PM:ssa ensimmäiset pelit ovat usein hyvin sähäköitä ja lyhyitä, mutta taidon kertyessä pelillä nautiskellaan yhä enemmän.

Ouhkey, mutta sillä varauksella että valinnalla täytyy kuitenkin olla jokin kiinnekohta. Valinnan tulisi olla merkityksellinen pelaajalle, mikä lienee luontevinta hahmon kautta. Toisin sanoen, esim. KO jättää kylmäksi, jos pelaaja ei toimi kätyri-parkansa kautta. Vastaavasti nimettömään sivuhahmoon kohdistuva valintatilanne, esim. Universaliksen nimetön päähenkilö, on paljon yhdentekevämpi.

Tarkoitammehan nyt genrellä samaa asiaa? Esimerkiksi PM:n genre on väkivalta, eikä se siitä muutu, vaikka tekstuureja vaihdettaisiinkin Kauniisiin ja rohkeisiin (sosiaalinen väkivalta), Jaconiaan tai supersankareihin.

Siis valintavaihtoehdot on määritetty, mutta pelaaja saa fidlata seurauksien kanssa?

Mitä tässä silloin varsinaisesti valitaan: Huonosti käy joka tapauksessa, mutta voit halutessasi saada sillä jotain hyvää aikaan laajassa kaaressa?

Osallistujat eivät siis puutu toistensa rajauksiin ja tavoitteisiin, vaan rakentavat peliä riippuen siitä, mitä toinen tarjoaa pöytään: "jos sinä haluat kiduttaa maalaisia, niin minäpä vielä kärjistän sitä tapattamalla tämän kapinoitsijan"? Pelaajien keskinäisiä selkkauksia ei siis voi syntyä?

"Premissi" on toisaalta Ron Edwardsin käsite narrativistisen pelin idealle, eli sen nostattamille kysymyksille. Konkreettisesti premissi on yksittäisen pelaajan peliin varsinaisessa sessiossa tuoma eettinen (so. sisällöllinen, temaattinen) kysymys, johon vastataan pelin tapahtumien kautta. Yleisemmin voidaan sanoa, että tietyllä pelillä on tietynlainen premissi.

Mutta se ei myöskään nähtävästi Ari-Pekan mielestä rajaa premissiä, eli sitä voi käyttää minkä vain premissin käsittelyyn (en sano, ettei näin ole; pitää tutustua peliin).

Menneisyyden varjot (oletko jo tutustunut, A-P?)

Jothan toivoakseni polttaa aineksensa loppuun nopeasti, mutta siinä ohessa tuottaa jatkuvasti lisää pelattavaa.

koska pelimekaniikka tekee "vääryyksien" kertomisesta äärimäisen houkuttelavaa, se todennäköisesti johtaa tilanteeseen, jossa pelaaja huomaa, ettei hahmo mitenkään pysty korjaamaan kaikkia valintojensa luomia vääryyksiä.

Idea on, että peliin syntyy koko ajan uusia "suuntaajia", jotka johtavat yhä uusiin valintoihin, koska vanhojen valintojen "vääryydet" voi korjata vain tekemällä uusia valintoja.

Mutta jos (ja kun) osaksi pelisysteemiä voi lukea myös muuta kuin eksplisiittisiä mekaniikkoja, en oikein näe, miten mikään peli erityisesti polttaisi itsensä loppuun. [...]

           | kerrottu  | mahdollinen


--------------------------------------


Jaettu     | ~diegesis | ??? 


--------------------------------------


Yksityinen | ~immersio | ~visio, inspis

En nyt oikein hahmota mitä oikein haet tällä kaikella. Haluatko väittää, että MV ja PM riittää; että Jothan ei tuo mitään uutta ja sen mekaniikan kehittäminen on tarpeetonta, koska hyviä pelejä on riittävästi?

Korostan edelleen, että pelimekaniikan ensisijainen tarkoitus on fokusoida, rajata ja suunnata. Pelimekaniikan ensisijainen tarkoitus ei ole määrittää, mitä loppujen lopuksi pelataan vaan tehdä pelaajille mahdollisimman helpoksi samojen asioiden pelaamisen. Usein pelattavan (eli pelin sisällön) määrittäminen säännöissä on keino taata, että pelaajat myös pelaavat loppujen lopuksi samoilla asioilla - samaa tarinaa.

???-merkitty neljännes on nyt se, mistä puhutaan (tai ainakin minä haluaisin ensisijaisesti puhua siitä). Mielestäni niin MV:n avain- ja PM:n paholaismekanismi kuin Jothanin valinta-mekanismi loksahtavat kyseiseen neljännekseen. Se niissä on selvästi samaa.

Huomaa, useimmissa tapauksessa pelaajat eivät suoranaisesti pyri vaikuttamaan toisen mielessä olevaan mahdolliseen fiktioon. Tietysti muutokset kerrotussa fiktiossa vaikuttaa myös mahdolliseen fiktioon.

Käsittääkseni selkkausmekanismit pääsevät suoremmin käsiksi tähän kuin tehtäväratkaisu mekenismit syystä, että tehtävän ratkaisumekanismit pyrkivät operomaan vain kerrotulla fiktiolla ja selkausmekanismit myöntävät suoraan, että nyt fiktio voi edetä kahteen eri suuntaan ja pitäisi valita kumpaan suuntaan. (Tämä on tosi karkeaa luonnehdintaan enemmän tai vähemmän mutu-pohjalta.)

Aika harva pelimekaniikka operoi mainittavasti sillä, mitä on pelin mahdollisessa fiktiossa. Usein mahdollinen fiktio ajatellaan pelaajan yksityiseksi omaisuudeksi, jolla ei ole suurtakaan merkitystä jaetun fiktion kannalta.

Tervehdys



Kuten sanottu, argumentoin jatkuvasti spekulaation pohjalta, peliäsi oikeasti testaamatta.

Montolan artikkeli on vielä lukematta, mutta sen ajatukset kuulostavat ihan mielenkiintoisilta. Näin näppituntumalta uskallan väittää, että "hyväksi todetut keinot" ovat vain askeleen päässä siitä, että ne kanonisoitaisiin pelimekaniikoiksi. Esimerkiksi säännöissä voidaan ohimennen mainita, että nämä jutut kannattaa hoitaa neuvottelemalla.
Toinen painos kuvaakin sitten jo selkeitä rakenteita siitä, miten neuvottelu hoidetaan.

Arveletko, että on hedelmällistä vertailla Jothania (sitä juurikaan tuntematta) MV:hin, PM:hin ja TQB:hen? Vertailu saattaisi olla oikein hedelmällistä, jos pääsisit pintatasolta syvätasolle, mutta nyt se on IMHO aivan liian yleistä.

Joko et ota vakavasti lähtökohtaani "pelimekaniikan ensisijainen tarkoitus on rajata, fokusoida ja suunnata tarinaa" tai sitten et edelleenkään ymmärrä sitä. Minusta sinä implisiittisesti sitoudut olettamukseen "pelimekaniikan ensisijainen tarkoitus on tukea jotain tiettyä pelityyliä (esim. narrativista pelityyliä)" ja oletat, että myös minä sitoudun siihen.