A Flower for Mara

Seth Ben-Ezra

A Flower for Mara on sitten tosiaan kehittynyt yhden tien päähän siinä, että minkäänlaista peliä siitä on vaikeaa erottaa - Seth tunnistaa tämän myös ja kirjoittaa "pelin" improvisaatioteatterin muodollisin sanakääntein. Tässä ei ole kyse mekaanisesta interaktiosta, vaan enemmänkin sellaisesta psykososiaalisesta teatterista, joka on monella tapaa lähempänä larppaamista kuin perinteisiä roolipelejä.

Jos tämä ei kuitenkaan häiritse, on Maralla paljon annettavaa:

• Pelitila jaetaan kolmeen osaan: vasemmalla on ruokapöytä, jonka ääreen sureva perhe kokoontuu yhä uudelleen tarinan edetessä. Oikealla hauta, jonka äärellä hahmot muistavat kuollutta Maraa. Keskellä on yleiskäyttöinen alue, johon muut kohtaukset sijoittuvat. Näiden lisäksi on katsomo, jossa pelaajat istuvat kun eivät ole näyttämöllä esiintymässä.
• Yksi pelaajista on ohjaaja, joka käytännössä pyörittää rituaaliavaruutta, avaa ja sulkee kohtauksia ja ylipäätään kertoo muille osallistujille, mitä seuraavaksi tehdään. Muut pelaajat ottavat kukin roolin Maran perheen jäseninä, paitsi yksi, joka näyttelee itseään Maraa - Mara on kuollut, mutta hänen muistonsa voi edelleen kommentoida ja jopa kommunikoida niille, jotka pitävät kiinni surustaan.
• Kullakin pelaajalla on ruusu, joka edustaa hahmon surua. Ruusun varressa on paperilappu, johon pelaaja on kirjoittanut jonkun oman, todellisen murheensa. Tämä lappu tulee esille vain, jos hahmo päätyy pelin aikana luopumaan ruusustaan ja surustaan ja pitämään ruusumonologin, jossa pelaaja itse puhuu kanssapelaajilleen surusta.

Näiden ydinelementtien lisäksi pelissä on kyllä helposti seurattavat säännöt alussa tehtävälle hahmonluonnille (tai oikeastaan hahmojen sovittamiselle) ja runsaasti ohjeita näytelmän ohjaamisesta, mutta kuten tästä näkyy, fokus on niin terävä että tästä ei pitäisi voida erehtyä: A Flower for Mara on näytelmä murheesta ja tilaisuus osallistujille jakaa keskenään kokemuksiaan suremisprosessista niin fiktiivisen draaman kuin omien kokemustensakin osalta. Dynaaminen improvisaatio on pääroolissa, hahmojen agendat aukeavat pelin kuluessa jos ovat auetakseen. Mara on poikkeus siinä, että hän haluaa tulla muistetuksi - rooli voikin paradoksaalisesti olla kaikkein helpoin, vaikka onkin niin keskeinen. Mekaanisia jännitteitä tässä pelissä ei suuremmin ole, joskin Sethin taidokas rituaaliavaruuden käyttö, jossa ruusumonologit, juhla-ateriat ja muut kohtaukset vuorottelevat, onkin kiinnostava ja tutustumisen arvoinen.

Tämä on vakava, ystävien kesken pelattava peli, joskin ryhtyisin heti tuottajaksi, jos joku haluaisi vetää tämän teatteriproduktiona. Erinomaista teatteria, pelinä hyvin haastava.