Legends of Alyria

Seth Ben-Ezra

Legends of Alyria on pitkälti taas tunnelmapeli, samaan tapaan kuin Polaris; tapaan pelitapahtumissa avata kirjan ja antaa sen luettavaksi kiinnostuneille, koska se on nopein tapa selvittää, että voisiko peli kiinnostaa: jos tekstin lyyrinen poljento ja dramatisoitu ilmaisu puhuttelee, niin pelistä voi hyvinkin pitää.

Ei niin, etteikö Alyriassa olisi mekaanistakin ideaa. Eräät forgelaisen indien sittemmin huippusuositut tekniikat tulivat ensi kertaa esille juuri Alyriassa: pelin alussa luotava tarinakartta ja selkkauksissa eksplisiittisesti valittava rytmi ovat esimerkkejä. Kaikkiaan pelin mekaaninen maailma on kuitenkin varsin riisuttu; ero on valtava Sethin myöhempään työhön Dirty Secrets, joka on hyvin mekanisoitu.

Sisällöltään Alyria on hyvin pitkälti tilanne-vetoinen peli: merkittävä osa kirjasta koostuu Alyrian maailman kuvauksesta, joka välitetään tyylivetoisten novellivinjettien ja dramaattisesti jännitteisten tilanteiden kautta. Tärkeää ei ole niinkään Linnakkeen ja Arkin välinen maantiede tai edes niiden molempien olemassaolo samalla planeetalla, vaan nämä erilaiset ja värikkäät miljööt tarjoillaan ikään kuin valinnan tiimoilta: yksittäinen peli sijoittuu aina johonkin kapeaan paikkaan, jonka voi valita pelimaailman vaihtoehtojen väliltä, tai jopa niiden välistä. Tässä suhteessa peli toimii täsmälleen kuten myöhempi Menneisyyden varjot.

Tästä tilanne-vetoisesta näkökulmasta Alyrian ehkä leimallisin ominaisuus ja suurin syy sen valitsemiseen jonkin toisen pelin yli on koko maailmakuvausta hallitseva, lievästi uskonnollisesti värittynyt ajatus absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan välisestä kosketuspinnasta maailmassa. Alyria ei kuitenkaan moralisoi, vaan vain kuvaa: tällainen on Alyrian maailma jossa lohikäärmeet puhuvat ihmisten pimeimmille vieteille ja yksisarvisia ei ole olemassakaan, ellei joku päästä niitä sinne. Pelin mekaniikan ja miljöön välinen kriittinen kosketuspinta on tavassa, jolla kaikkien hahmojen tärkeimmät mekaaniset ulottuvuudet koskevat hahmon eettistä sitoumusta valon ja pimeyden välillä. Pelaajat tekevät omat arvionsa hahmoista, eikä yhtäkään sensuroida tekojensa tähden, mutta mekaaninen metronomi osoittaa aina kunkin hahmon sielullisen tilan. Eikä hahmo voi mennä yhteenkään selkkaukseen ilman, että ryhmän on päätettävä ajaako hahmon toiminta valon tahi pimeyden asiaa. Tai kenties päinvastoin, ajaako valo tai pimeys hahmon itsensä asiaa.

Kaikkiaan pidän Alyriaa näin itse indie-klassikkona, joka on selkeästi havaittavissa monen monituisen pelin taustalla Polariksesta Hero's Banneriin. Jos pelin laatu epäilyttää lukijaa, niin suosittelen siihen tutustumista; Alyria on luettavissa vähän vempulassa blogi-muodossakin ihan ilmaiseksi.