carry

Nathan Paoletta

carry on ehdottoman positiivinen yllätys, kun sen saa käteensä: Iron Game Chef-kisaa varten leivottu pulla on nyt paistettu, ja se näyttää hyvältä: kirja näyttää amerikkalaiselta sotilasmanuaalilta aina taittoa myöten. Karun ulkonäön lisäksi kirjassa on kevyesti perustietoa Vietnamin sodasta, mutta oleellisesti tämä on vain tunnelman nostattamiseksi: valtaosa tekstistä on sääntöjä.

Kirjan lopusta löytyvässä liitteessä on pelin veikein idea, neljänkymmenen valmiiksi kirjoitetun hahmon laajuinen merijalkaväkijoukkue. Pelaajahahmot valitaan tästä joukosta, loput hahmot ovat pj:n huomaan jääviä sivuhahmoja. Pelinjohtaja saa näin valmiiksi mietityn valikoiman monipuolisia sotakirjallisuuden vakiohahmoja, mikä on aina vähän kynnyskysymys sotapelissä, jossa hahmoja kuolee runsaasti. Pelaajat yksilöllistävät omia hahmojaan määrittämällä hahmolle taakan, vähän Pirujen miehiksi paholaista muistuttavan kipupisteen, jota hahmo kantaa mukanaan sodan melskeessä. Homman juju on siinä, että taakat kehitetään ensin (osin yhteistyössä) ja hahmo valitaan vasta sitten.

Itse peli kulkee varovasti arvioiden kuin juna: noppamekaniikka käyttää montaa eri sorttia noppaa, joihin pääsyä eri tilanteissa rajoittaa hahmon luonneprofiili. Tämä taas muuttuu, kun pelaajan noppapooli tyhjenee ja hahmo kokee stressin kourissa luonteenmuutoksen. Välillä pelaaja voi koittaa muovata hahmon taakkaa ja yhteisessä loppupelissä myös ratkaista hahmon suhteen tovereihinsa ja taakkaansa. Hahmoa riepotellaan armottomasti ja pelaajan on tehtävä tiukkoja valintoja siitä, mitkä asiat ovat noppien polttamisen arvoisia.

Kuten odottaa saattaa, pelissä on erikseen säännöt tulitaisteluille vihollisen kanssa ja hahmokohtauksille, joissa hahmot kehittelevät suhteitaan ja paljastavat välähdyksiä menneisyydestään. Pelinjohtajalla on suuri valta pelin rytmityksessä, sillä hän päättää melko lailla mielivaltaisesti, miten usein ja ankarasti vihollinen painostaa. Tämä taas vaikuttaa siihen, miten kauan peli kestää: kun joukkue on kärsinyt tarpeeksi tappioita mennään loppupeliin, joka ratkaisee niin pelaajahahmojen kohtalon kuin tarinan epilogin.

Jos edellä kuvattu muistuttaa Kätyrin osaa tai Piruja miehiksi, niin se ei ole sattumaa; Carryssa on voimakkaana semmoinen "perusforgelainen" tuntu, josta itse tykkään ja jonka kanssa pelaaminen tuntuu helpolta.

Koska Vietnam voi olla suomalaiselle yleisölle vähän vieraampi kuin se olisi amerikkalaisille, on varmaan syytä vastata siihen, miten peli taipuu variointiin: nähdäkseni suunnilleen ainoa viritystä tarvitseva asia on joukkueen hahmojen uudelleen kirjoittaminen, jos pelin haluaa siirtää toiseen julmaan, raakuuden pintaan nostavaan sotaan. Koska muunlaista sotaa ei juuri ole, odotan innolla tilaisuutta pelata carryn talvisota-versiota...