Grey Ranks

Jason Morningstar

Sanottakoon heti alkuun, että Grey Ranks on itseasiassa jämerän historiallisen taustatyön tulos, eikä suinkaan pelisuunnittelijan keksintöä kuten konseptista voisi kuvitella. En ollut itse kuullutkaan tästä nimenomaisesta historian hulluudesta ennen, mutta Szare Szeregi eli "harmaat rivistöt" oli ihan oikeasti yli 8000 teinistä koostunut, Puolan partiojärjestön pohjalta rakennettu salainen armeija, joka tuki Puolan vastarintaliikettä sodan aikana kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Minun rajatulla Puolan historian tuntemuksellani peli ei ota asiassa mitään vapauksia, vaan kertoo tilanteen niin kuin se oli, mukaanlukien Varsovan kansannousun kauhut. En erityisemmin ihmettele, jos tämä peli ei ole ihan jokaiseen makuun; vaatii tiettyä pieteettiä ja uskoa omaan vakavuuteen, että sietää lähestyä tällaista aihetta sen ansaitsemalla vakavuudella. (Amerikkalainen taipumus dramatisoida historiaa raskaalla kädellä ei varmaan sekään haittaa, nyt kun asiaa ajattelen.)

Pelin aihe olisi varsin vaikea haltuunotettava ilman tukevia mekanismeja, mutta niitä on onneksi merkittävä määrä. Itse pidän ehkä tärkeimpänä sitä, että Grey Ranksin pullea sääntökirja sisältää aika paljon pelitilanteen mukaan avattavaa historiallista materiaalia ja elementtejä, joista kohtaukset rakennetaan. Pelissä kun ei ole pelinjohtajaa, niin kenenkään ei ikäänkuin tarvitse kantaa historian oikeellisuuden taakkaa tai välittää laajemman mittakaavan oikeasta kuvaamisesta; kirjan vastuulla on kampanjan tavoitteista ja suunnasta vastaaminen, pelaajat voivat keskittyä kertomaan yksittäisistä ihmisistä, yksittäisistä kaduista, yksittäisistä junista joita heidän hahmonsa yrittävät suistaa raiteiltaan.

Mekaanisesti Grey Ranks on formalistinen, mutta kevyt. Draama on vahvasti rakenteellistettua, siinä määrin että kohtausten, näytösten ja koko 2-3 sessiota kestävän kampanjan kukin vaihe on tarkkaan suunniteltu. Periaatteessa pelissä on koko ajan tietty sääntövaihe päällä ja kun kaikki kahdeksan näytöstä, jotka käyvät läpi Varsovan kansannousun kohokohdat, on pelattu, peli on ohi ja pelaajat voivat pohtia, että mitä heidän hahmoilleen nyt sitten lopunperin kävikään.

Kenties mielenkiintoisin mekaaninen elementti pelissä on teemalauta, jolla kunkin pelaajan hahmo liikkuu rakkaus/viha ja into/väsymys-akseleilla. Hahmot voivat juosta ulos laudalta henkiseen romahdukseen, joka voi johtaa myös hahmon kuolemaan tai muuhun pelistä poistumiseen. Mielenkiintoisinta teemalaudassa on, että pelaajat valitsevat kirjasta löytyvistä sadoista kohtauselementeistä kuhunkin näytökseen tietyn osan riippuen hahmojen henkisestä tilasta; näin piiritetty Varsova näyttäytyy hyvin erilaisessa valossa tarinan eri vaiheissa, heijastaen hahmojen henkilödraamaa.

Kun peli muuten on hyvin toivoton ja harmaa, ja omalla hahmolla on hyvä mahdollisuus päätyä nimettömänä joukkohautaan, ainoa positiivinen puoli skenaariossa on rakkauden ja henkisen kasvun mahdollisuus. Pelin säännöt suosivat romanssia siinä määrin, että oikeastaan siinä on yhtä paljon kyse teinisotilaiden romanttisesta elämästä kuin kuolemisesta katuojassa natsisaappaiden alla. Henkinen kasvu on toteutettu hauskalla tavalla, jossa jokaisella hahmolla on pelin alussa heikkous, joka muuttuu vahvuudeksi tapahtumien myötä.

Itselleni ei ole mitään epäselvyyttä Grey Ranksin omaperäisyydestä ja rohkeudesta; ymmärtääkseni Jasonilla on laajemminkin intoa tällaiseen realistiseen sotadraamaan, joten odotan innolla hänen seuraavaa peliään aiheesta. En valitsisi tätä peliä millä hyvänsä seurueella pelattavaksi, mutta oikeassa seurassa tämä on sitä parasta lajia roolipeliä.