Lamentations of the Flame Princess

James Edward Raggi IV

Nämä Raggin julkaisut ovat kaikki verrattain pieniä vihkoja, joita on tarkoitus käyttää muun varsinaisen pelin yhteydessä. Raggi itse nimeää oleellisesti kaikki AD&D:n toista laitosta varhaisemmat D&D:n versiot yhteensopivina, mutta omasta puolestani mikä tahansa D&D:n seikkailumalliin nojaava peli toimii; seikkailuissa ei ole sinänsä mitään sellaista D&D:iin hirttäytyvää detaljia, jota ylipäätään seikkailupelinjohtamiseen kykenevä pelinjohtaja ei pystyisi muuntamaan valitsemalleen sääntöjärjestelmälle sopivaksi.

Noin ylipäätään pidän näitä Raggin vihkoja kiinnostavina ja tutustumisen arvoisina nimenomaan siksi, että ne tulevat viime aikoina internetissä kovasti pinnalla olleen vanhan koulun D&D-renesanssin keskiöstä - Raggi nimenomaan ja tietoisesti hylkää viimeisen 30 vuotta roolipelien kehitystä palatakseen tekniikoihin ja tavoitteisiin, jotka vallitsivat 80-luvun vaihteen roolipelikulttuurissa. Tämä on monella tapaa hyvin erilaista roolipelaamista, jolta odotan itse mielenkiintoisia asioita kunhan nämä kierrättäjät pääsevät jaloilleen ja rupeavat ilmaisemaan itseään omaehtoisesti. Jo nyt nämä tuotteet ovat kiinnostavia kenen hyvänsä monipuolisesti roolipelaamisesta kiinnostuneen harrastajan lukemistona, eikä näiden pelaaminenkaan ole mikään hölmö ajatus, vaan oikein hauskaa ja ajatuksia herättävää.

Sanottakoon vielä, että teknisesti ottaen nämä teokset ovat kaikki lähdeteoksia eivätkä itsenäisiä pelejä. En kyllä muutenkaan suosittele näitä harrastajalle, jolla ei ole omassa hyllyssään tai kiintolevyllään paria laitosta D&D:sta tai vastaavista fantasiaseikkailupeleistä, tai vähintään niin vahvaa kokemustaustaa että oman vastaavan pelin kirjoittaa yhdessä illassa - nämä ovat nimenomaan eksperttikamaa, eivätkä sovellu aloittelevalle pelinjohtajalle, joka ei ole ennen pelannut fantasiaseikkailupelejä.

Death Frost Doom

James Edward Raggi IV

Periaatteessa tämä on ihan vain D&D-luolasto, jollaiset ovat varmaankin useimmille roolipelaajille jollain tasolla tuttuja. En kuitenkaan suosittele tätä mitenkään modernin D&D:n kanssa pelattavaksi tai hankinnaksi genreen tutustuttaessa - kysymys on ennemminkin lajin mestarityöstä, hyvin pitkälle erikoistuneesta ja persoonallisesta näkemyksestä, jonka toteuttaminen pelissä vaatii ainakin minulta kovaa vääntöä ja huolellista etukäteisymmärrystä siitä, mitä seikkailu yrittää tehdä.

Death Frost Doomissa ei ole suuremmin taisteluja, ei kohtauksittain etenevää juonta, vain vähän aarteita... ylipäätään tämä on ei ainoastaan klassisen tyylin paikkaseikkailu (location-based adventure), vaan myös armottoman loogisesti pelimaailmaan suhtautuva visio, jossa onnistumisen palkinto on eloonjääminen, eikä kampanjassa etenemistä voi mitata kasvavilla pinoilla kultakolikoita. Näkisin, että tätä ei voi pitää mielekkäänä, jos pelaava ryhmä ei ole valmis luottamaan pelinjohtajan puolueettomuuteen, menettämään hahmoja ja voittamaan pienetkin asiat väkisin armottoman pelimaailman kourista. Tämä ei ole missään tapauksessa pelaamista, jossa pelaajahahmollasi olisi minkäänlaista oikeutta protagonismiin; on kyseenalaista, että kannattaako hahmoa edes vaivautua nimeämään, ennen kuin tämä on todistanut elinkelpoisuutensa luolaston kiirastulessa.

Tämä kieltäymys asioista, joita monet pitävät roolipelaamisen ydinelementteinä, sallii DFD:lle tavattoman kovilla panoksilla pelaamisen. Kohtauksia ei ole mitenkään rajattu hahmojen kykyjen kannalta tasapainoisiksi, eikä tapahtumien seurauksia kontrolloitu ja harkittu viimeistä piirtoa myöten. Riippuen pelaajahahmojen valinnoista, nämä saattavat päätyä kuolemaan surkeasti ilman että edes tietävät mistä on kyse, tai sitten he voivat joutua keskelle mukavan eeppistä (maailmaa järisyttävää, sano) tapahtumasarjaa, jossa on kyllä tilaisuus sankaruuteen, mutta ei missään tapauksessa mitään takeita onnistumisesta. Tämä kaikki olisi surkeaa teatteria tai systemaattisesti ristiriitaista, jos en olisi täydellisen vakuuttunut (muunmuassa oman pelaamiseni pohjalta), että suunnittelija on tosissaan: hän on aidosti valmis hahmojen kuolemaan, pystyy käyttämään varhaisen D&D:n systeemiä pelaamiseen tästä huolimatta, ja on pelinjohtajana aidon välinpitämätön (tai ainakin puolueeton) hahmojen kohtalon suhteen. Kovaa, noppien ja pelimaailman sisäisen logiikan hallitsemaa peliä, joka saa adrenaliinin virtaamaan.

Tämä on vaihteeksi teos, jonka ydinelementtejä en halua paljastaa lukijalle, mutta sanottakoon että pidän seikkailun väristä henkilökohtaisesti erittäin paljon: eeppinen mittakaava tuo lähinnä mieleen brittiläisen fantasiapunkin tai jotain. Varhaisessa vaiheessa seikkailua löytyvä pahan kultin uhrikirjanpito antaa osviittaa - kultti on nähtävästi surmannut palttiarallaa 40 000 uhria pitkän historiansa aikana. Antaa tuntumaa siihen, miten isolla poeettisella pensselillä tässä maalataan. Seikkailu on matalan tason hahmoille, mutta itse tapahtumat eivät missään tapauksessa sitä ole.

Haluan tässä erikseen korostaa Arkkikiven tavanomaiseen narrativistiseen kirjastoon tottuneelle yleisölle, että näen tässä Raggin materiaalissa paljon kiehtovaa fiktiivistä sisältöä täysin erilaisen pelikokemuksen palveluksessa. Samaten D&D:ia aktiivisesti pelaava lukija voi lähteä siitä, että Raggin visio on todennäköisesti varsin erilainen - tämä ei ole turvallista D&D:ia niin kuin minä sen olen kokenut, vaan armotonta hevimetallifantasiaa, josta hassunhauska luolastoekologia rust monstereineen on varsin kaukana.

Itse pääseikkailun lisäksi 28-sivuiseen vihkoon mahtuu lyhyt bonusseikkailu The Tower; edellä sanottu pätee siihenkin, se on samaa myrkyllistä, herkullista kamaa samassa tyylilajissa. Suosittelen teosta varauksetta monipuolista roolipelien tutkimista harrastaville lukijoille, tuoreita ja omaperäisiä pelejä kaipaaville pelaajille ja kaikille pitkän linjan D&D-harrastajille.

No Dignity in Death

James Edward Raggi IV

Tämä on Raggin tähän mennessä isoin työ, 40-sivuinen vihko jonka kolme seikkailua liittyvät toisiinsa lähinnä miljöön puolesta. Siten kuin luen tekstiä, seikkailijaseurue on luontevaa nivoa yhdestä seikkailusta toiseen aloittamalla murhamysteeriolla, jatkamalla suurilla Kisoilla ja heittämällä kolmannen mökkiseikkailun pöytään kun hahmot kuitenkin ennemmin tai myöhemmin eksyvät vuorille.

Jos tätä vertaa Death Frost Doomiin, niin yhteistä näille on selkeä vanhan koulun haasteseikkailuparadigma ja se, että kumpikin venyttävät D&D:n kirjallista tyylilajia niin että luut rutisevat. En ole tästä ehkä niin innoissani, mutta se johtuu vain siitä että DFD:n tolkienistismetallistislovecraftiaaninen tyylilaji uppoaa kuin häkä, kun taas tässä laji on vähän vielä erikoisempi: kyse on oleellisesti pukudraamasta D&D-seikkailun kaavussa.

Tärkeä elementti erityisesti ensimmäisille kahdelle seikkailulle on tapahtumapaikkana toimiva Pembrooktonshiren kaupunki, joka kuvaillaan selkeästi järjen aikakaudelle tai jopa viktoriaaniseen brittilään sijoittuvaksi paikallisidylliksi, jossa hyvät käytöstavat ja oikeaoppinen pukeutuminen ovat tärkeä asia, eikä varkaiden killoista tai muista fantasiailmiöistä ole tietoakaan. Ihan avain tämän premissin toimivuuden kannalta on se, että pystyykö ryhmä hakemaan hedelmällistä kitkaa normaalin seikkailijaseurueen ja sääty-yhteiskunnan välisistä eroista.

Itse seikkailut ovat minun silmääni kohtuullisen osuvia, joskin ehkä hieman rutiininomaisia. En ehkä lähtisi avaamaan kampanjaa tällä materiaalilla, paitsi jos aikomukseni olisi sijoittaa se kokonaisuudessaan ja makrotasolla tähän säätyläisympäristöön. Haasteena tämä on mielenkiintoista kamaa, haasteena pelinjohtajan taidoille: kapeasti luolastoihin orientoituvaa D&D:ia tämä ei ole, joten koko ryhmä joutuu venymään.

Mitään vikaa tässä itse tuotteessa ei siis ole, vaan se on päinvastoin aika kiinnostava. En kuitenkaan suosittele tätä sokkohankintana muille kuin ihan uteliaille lukijoille ja nimenomaan tämän old school -liikkeen etenemistä seuraaville asianharrastajille. Summittainen tuntumani on, että vaikka sattuisitkin peluuttamaan tämän materiaalin olettamaa seikkailumallin mukaista fantasiakampanjaa, niin tämä materiaali ei olisi siihen noin vain sovellettavissa.

People of Pembrooktonshire

James Edward Raggi IV

Tämä kumppaniteos No Dignity in Deathille täydentää kuvaa seikkailumateriaalin taustalla lymyävästä omituisesta kaupungista. Vaikutelmani on (ja Raggi kirjoittaa tämän suuntaisesti), että tämä on ihan tekemällä tehtyä materiaalia, eli Raggi koki hyväksi kirjoittaa pitkän, pitkän listan omituisia sivuhahmoja, joilla jokaisella on pieni tai suurempi kiintoisa salaisuus tai muu piirre. Uskon kyllä, että tämän sorttista läppää hänen käytännön pelissäänkin varmaankin on.

Tällainen teos tietenkin seisoo tai kaatuu materiaalin laadun varassa. Omasta puolestani tämä on ihan kohtuullista settiä, joka soveltuu sellaiseen 1700-luvun tietämiltä vaikutteensa ottavaan fantasiaan tai kenties maagiseen realismiin. Esimerkkinä kaupunkilainen yksinkertaisemmasta päästä:

Hector Degaucy, postiljooni

Vanhin ja kunnioitetuin postiljooni Pembrookshiren postilaitoksella. Degauchy onnistuu kuljettamaan enemmän postia lyhyemmässä ajassa kuin kukaan koskaan. Hänen kuuden tunnin reittinsä vie häneltä vain neljä tuntia.

Tämä on varsin erikoista, kun huomioi että puolet hänen postistaan on kirjoiteitä, joiden lähettäjä ei ole olemassa, menossa osoitteisiin joita ei ole olemassa ja leimattu paikoissa, jotka eivät ole olemassa.

Jossain määrin kyse on siis absurdismista, mutta on joukossa ihan seikkailukoukkujakin. Kokonaisvaltaiseksi teemaksi nousee ajatus siitä, että Pembrooktonshiren kaupunki on ei ainoastaan teennäinen, vaan suorastaan valheellinen: sen raha ei ole oikeaa, tavat ja tunteet eivät ole oikeita, eivätkä edes ihmiset itse ole oikeita, kun mennään riittävän syvälle.

Periaatteessa diggaan siitä, että Raggilla ei tunnu olevan mitään rajoja D&D:ssaan, mutta kyllä itse kukin saa varmaankin miettiä kaksi kertaa, että pystyykö soveltamaan Pembrooktonshireä omassa pelissään. Voisin hyvin kuvitella käyttäväni tätä vaikkapa Shab-al-Hir Roachin kanssa, mutta D&D-kampanja... no, miksipäs ei.

Suosittelen tätä ennenkaikkea pelinjohtajien lukemistona, eli jos tämän tyylinen omituisten ihmisten käsikirja puhuttelee ideana, niin tämä on kyllä juuri sitä mitä lupaakin. Hyvin tehty lajissaan.

Grinding Gear

James Edward Raggi IV

Tämä on ehkä tähän mennessä Raggin toiseksi paras työ Death Frost Doomin jälkeen noin omasta mielestäni. Seikkailun kirjallinen genre ei ole aivan yhtä tyylipuhdasta metallia kuin DFD:ssa, mutta saan siitä kyllä irti mukavia viboja: perinteistä ansavetoista luolastoa on aina vaikeaa perustella pelifiktiossa mitenkään uskottavasti, mutta tässä tapauksessa tykkään seikkailun keskiössä olevasta katkerasta ansamestarista ja tämän palvomasta kieroutuneesta "pyhimyksestä" - pystyn hyvin näkemään tämän seikkailun sellaisessa järkevämmässäkin fantasiamaailmassa, kun luolaston järjettömyyttä ja tiettyä luonnottomuutta vain korostetaan riittävästi. Mukava kontrasti ympäröivään arkitodellisuuteen nähden, ikäänkuin, ja nostaa luolaston rakentaneen ansamestarin tietynlaiseen myyttiseen asemaan kampanjassa, mihin seikkailukin itseasiassa viittaa.

Juoni on näiden old school -moduleiden tyypilliseen tapaan varsin kevyt, kyse on hylätyn majatalon alle rakennetusta luolastosta, jonka nimenomainen tarkoitus on kostaa seikkailijain ammattikunnalle majatalon pitäjän tyttären julma kohtalo. Pelaajahahmot sitten päätyvät tonkimaan majataloa ja sen alisia käytäviä syystä tai toisesta, varmaankin ahneuttaan. Kyse on paikkavetoisesta seikkailusta, eli on viime kädessä pj:n ongelma, että miten ja miksi hahmot päätyvät luolastoon.

Täytyy todeta, että roolipelaajien joukossa on varmasti paljon väkeä, joka ei tykkää tästäkään seikkailusta filosofisesti. Tämä on varsin epäreilu, ja pelaajahahmoja varmasti kuolee. Tapahtumat voivat olla jännittäviä tai sitten eivät, eikä tätä oikeastaan ratkaise muu kuin pelaajien kyky edetä nopeasti ja tarkoitushakuisesti; jos seurueella on taipumusta nyhertää, niin ainoa tapa tämän tyyppisen seikkailun onnistuneeseen peluuttamiseen on pj:ltä tuleva jatkuva opastus, mikä voi helposti viedä pohjan tällaiselta haasteseikkailulta. Jos kuitenkin epäreiluus ei pelota, seurue ei kaipaa syvällistä etukäteen suunniteltua juonta ja vaarallinen luolastoseikkailu kiinnostaa, niin tämä on varsin oiva ja melko tunnelmallinen vaihtoehto siinä suhteessa.

Green Devil Face #1

James Edward Raggi IV (toim.)

GDF on tosiaan Raggin päätoimittama yhteisöfanzine, joka julkaisee varhaiselle D&D:lle ominaisia "ansahuoneita", eli rajatun luolastoalueen vieviä, monimutkaisia puzzle-rakenteita. Nämä eivät ole siis sellaisia taitoheitolla purettavia ansoja joita myöhemmissä D&D-laitoksissa käytetään, vaan monipolvisesti toimivia viritelmiä, joista pelaajahahmot selviävät tuurilla ja hahmottamalla pelinjohtajan kuvauksen fyysisestä tilasta tarkasti.

Ihan yleisesti näistä GDF-tyylisistä ansoista voisi sanoa, että en suosittele tätä zineä muille kuin yleisesti uteliaille ja nimenomaan tästä aiheesta kiinnostuneille, sen verran esoteerinen erikoisalue tämä on. Jos tätä genreä tuntee yhtään, niin tietää että tämän tyyppiset ansarakennelmat ovat pelimaailman laajemman fiktion kannalta mielivaltaisia ja lopunperin puhtaasti metatasolla operoivia juttuja: luolastossa on akvaarioon vangittu haikala, jonka kitaan pelaajahahmo uhkaa pudota, eikä tälle ole mitään sen suurempaa selitystä kuin se, että pj koki tämän huvittavaksi asiaksi panna luolastoon. Tekninen termi on "funhouse dungeon", eikä se ole välttämättä mikään paras paikka aloittaa tutustuminen vanhan koulun D&D:iin. Itseänikin tämä GDF inspiroi ennenkaikkea siitä näkökulmasta, että millaisen kampanjaraamin tarvitsisin käyttääkseni tätä kamaa mielekkäästi ja omalta kannaltani riittävän uskottavasti roolipelissä. Ehkä helpoin tapa olisi käyttää ihan vain yksittäisiä ideoita säästeliäästi ja huolella pohjustaen; kunnianhimoisempaa olisi postuloida jonkinlainen rajusti fantastinen ja vieras maailmankaikkeus, johon pelaajahahmot matkustavat luolastoseikkailuitaan varten, ja jossa nämä epätodennäköiset ja luonnonlakeja rikkovat viritelmät ovat arkitodellisuutta.

Tämä siis taustaa. GDF:n ensimmäinen numero on selkeästi sieltä paksummasta päästä sisältöä, se nimittäin koostuu kokonaisuudessaan Raggin itse kirjoittamasta funhouse-tyylilajin luolastosta, jonka kukin huone on siis oleellisesti fiktion kannalta mielivaltainen koukku pelaajahahmojen päiden menoksi. Mukana on näin minun näkökulmastani ehdottomasti kiehtovia yksittäisiä ideoita, mutta kokonaisuuden pelaaminen tuntuisi vähän oudolta, kun fiktiivinen konteksti kaikelle on niin hatara. Nähtävästi mukana on vieläpä aimo annos sisäpiirihuumoria: luolaston yksittäiset osat viittaavat kai eri tavoin Raggin oman old school -skenen nimihenkilöihin ja keskustelunaiheisiin (esimerkkinä huoneen 16 "toiling scribe" nimeltään Iggar Vi, mutta varmaan mukana on paljon sellaistakin minkä minä missaan). Satunnaisen lukijan kannalta tämä ei ole yhtä hyvä kuin zinen myöhemmät numerot, mitä tulee lehden ydinsisältöön.

Green Devil Face #2

James Edward Raggi IV (toim.)

Lehden ensimmäisen numeron tapaan tässäkin numerossa on joukko yksityiskohtaisesti kuvattuja ansahuoneita, joita voi käyttää sellaisessa Liisa Ihmemaassa -tyylilajin fantasialuolakomppauksessa. Toisin kuin ensimmäisessä numerossa, tässä ei ole kokonaista luolastoa, vaan ideat esitellään toisistaan irrallaan. Ideat ovat hyviä, suosittelen tyylilajin ystäville; mukana on hyvin monimutkaisia, useamman pelisession ainekset sisältäviä kokonaisuuksia, ja sitten sellaisia yksinkertaisen teräviä ideoita, kuten "The Hallway That Does Not Exist". Tämä on todennäköisesti paras numero, jos haluat vain yhden tutustuaksesi tähän perinteisen luolastosisällön haaraan.

Green Devil Face #3

James Edward Raggi IV (toim.)

Tämä numero on vähän lyhyempi (16 sivua vs. 24) kuin edellinen, mutta oleellisesti materiaali on samantapaista. Tässäkin on ideoita joita voisin kuvitella itsekin käyttäväni, joskin pelimaailman pitää tosiaan olla aika veikeä, että kellään siellä tulee mieleen värkätä näitä. Vaikutelma tietysti ei olisi näin voimakas, jos luolastossa käyttäisi vain yhtä tällaista ansaa ja miettisi vähän, että mikä saikaan luolaston rakentajan kivettämään meduusoita ihan vain sitä varten, että pelaajahahmo tulisi joskus ja vapauttaisi "uhrin".