Invitation to Love

Karoliina Korppoo

Tämä on tosiaan tarinankerrontakorttipeli, jonka suhde roolipeliin kulttuurimuotona on hiukan ortogonaalinen - pelaajien rooli on selkeästi toimia tarinankertojina ja viihdyttää toisiaan ja itseään onnistumalla tarinan loppuunviemisessä korttien älyttömien vaatimusten ristipaineessa. Peli on selkeästi Once Upon a Timen henkinen jälkeläinen, voisi sanoa.

Pelaajilla on kullakin korttikäsi, jossa kullakin kortilla on maa ja aihe; neljä korttien maata ovat toisiinsa syklisessä suhteessa, niin että tikkiin täytyy aina jatkaa seuraavan maan kortilla. Pelaajien muodollinen tavoite on voittaa tikkejä olemalla viimeinen tikkiin kortin pelaava pelaaja, mutta hommassa on juju: se pelaaja, joka voittaa tikin, joutuu levittämään siihen pelatut kortit eteensä ja kertomaan seurueen opiksi ja ojennukseksi kuinka käsillä oleva draama etenee tavalla, joka toteuttaa kaikki tikkiin pelatut kortit. Tavallaan kyse on siis uhkarohkeudesta korttien pelaamisessa: tikkiin pelaaminen on samalla väite siitä, että uskot pystyväsi jatkamaan tarinaa siitä huolimatta, että korttipinon asettamat vaatimukset hirvittäisivät heikompaa.

Kortteja saadaan lisää melko triviaalisti, oleellisesti kuka hyvänsä pelaaja voi kerrontavuorollaan päättää, että kaikki nostavat yhden lisäkortin. Peli päättyy vasta, kun joku pelaajista onnistuu keräämään kolme tikkiä, joten aika paljon pelin kestosta ja luonteesta jää kiinni pelaajien tavoitteista ja asenteesta: kyynisesti voittoa tavoitteleva pelaaja ei välttämättä pelaa kovin aktiivisesti, vaan väijyy tilaisuuttaan, kun taas enemmän tarinan lumoissa oleva pelaaja keskittyy siihen puoleen. Hieman arvaamatonta, siis.

Kirjasena Invitation to Love näyttää oikein hyvältä, mutta valtaosa sen sivuista koostuu pelin käyttämistä korteista - ostajan täytyy siis itse leikata kortit ja varmaankin mieluiten panna ne sopiviin muovisuojiin käytettävyyden parantamiseksi. Tämä on kuitenkin pieni murhe - jos oma peliporukka tuntuu sellaiselta, että tarinakorttipeli iskee, niin korttien leikkely ei oikeasti pahemmin hidasta. Paljon vakavampi kysymys on se, että ryhmän täytyy todellakin löytää jonkinlainen mielekäs tasapaino ja luova agenda suhteessa pelin fiktioon: itse pelin prosessi ei millään tavoin valvo sitä, että pelaajat luovat vakavasti dramaattisia hahmoja ja kertovat selkeää tarinaa, joka kunnioittaa pelattuja kortteja, joten ryhmän täytyy tehdä tämä itse. Peli ei siis toimi, jos pelaajat eivät ota draamaa niin vakavasti, että mieluummin jättävät korttinsa pelaamatta kuin kertovat huonoa läppää. Minkäänlaista sääntöä pelissä ei taida olla huonon kerronnan käsittelylle, se on puhtaasti kiinni ryhmän normeista ja kyvystä sanoa ei sille kaverille, joka haluaa vain voittaa tikin vaikkei osaakaan heittää hyvää läppää.