Old School Renaissance

OSR on konservatiivinen ja historiasta ammentava roolipelaamisen koulukunta; ei niin että vanha olisi hyvää vain siksi että on vanhaa, vaan että roolipelikentältä pitkälti 90-luvun draamapelimyllerryksessä kadonnut pelityyli on löydetty uudelleen tai nostettu uudelleen pöydälle. Itse olen ihan innoissani tästä kamasta, pitkälti koska siinä on paljon jänniä ideoita joita on kiva kehittää eteenpäin nykynäkökulmasta.

Sinänsä tämä pelityyppi on pinnallisesti ja toisen käden tietona tuttu kaikille roolipelaajille, onhan D&D esillä mediassa aina roolipelaamisen ydinesimerkkinä: kaikki tietävät verkkosarjakuvista ja pelin uudemmista laitoksista, että millainen peli tämä on - vai tietävätkö? Tosiasiassa D&D:n historia on monimutkaisempi ja monimuotoisempi kuin useimmat arvaavatkaan, ja siihen liittyy jännittäviä roolipelitekniikoita, jotka eivät ilmene pelin inspiroimista tietokonepeleistä ja muista toisen käden lähteistä.

Jos karkeasti luonnehtisin, että mistä tässä pelityypissä on kyse, niin puhuisin haastepelaamisesta, sotapelimäisestä asenteesta, jossa pelin fiktio on taistelukenttä pelaajahahmojen muodostaman seurueen ja peliin valikoituneen haasteen välillä. Tyypillisestihän tämä haaste on vaarallinen luolasto täynnä hirviöitä ja ansoja; voittoehto on selvitä hengissä ulos, bonuspisteitä jos tuo mukanaan kasan aarteita. Sinänsä tällä fantasiaseikkailulla on kuitenkin lukemattomia muotoja noin fiktion puolesta, D&D matkailee paljon muuallakin kuin luolissa.

Teknisesti D&D:n vanhat laitokset erosivat pelin nykyään paremmin tunnetuista 3- ja 4-laitoksista rajusti, ennenkaikkea pelillisen filosofiansa puolesta. Vanhoissa laitoksissa pelin asenne oli hyvin objektiivinen ja emergenttiä, pelin aikana tapahtuvaa tilanteen kehittymistä korostava. Nykyäänhän D&D:n sääntöteksti olettaa ja edellyttää pelinjohtajan valmistelevan seikkailuita jotka ovat tasapainossa suhteessa pelaajahahmoihin; tämä vanhempi materiaali puolestaan olettaa, että pelinjohtaja valmistelee skenaarion jolla on objektiivinen todellisuus, joka ei sinänsä siis ole missään suorassa tasapainosuhteessa pelaajahahmoihin. Aivan oleellista tässä on se, että pelaajat itse ovat vastuussa hahmojensa kohtalosta ja heidän täytyy itse päättää, että mihin hahmojen rahkeet riittävät: pelinjohtaja ei suojele seuruetta kuolemalta ja muilta ikäviltä asioilta, vaan jos hahmot ovat ollakseen sankareita, niin ne ovat tätä ansaittuaan sen eivätkä ennen. Ymmärrettävästi pelille on ihan oleellista nopea ja voimakkaan satunnainen hahmonluonti, koska hahmoja tässä puolueettoman pelinjohtamisen paradigmassa palaa ihan mukavaa tahtia; pelaajien pitää osata asennoitua jatkuviin fataliteetteihin huumorilla, se korostaa saavutuksen merkittävyyttä kun hahmon saa viimein pidettyä hengissä kakkostasolle asti.

Tästä pelityylistä voisi kirjoittaa paljon pidemminkin kuin on tässä mielekästä, mutta niinhän tuota lisätietoa saa Internetistä. Oleellista on, että tämä on edelleen nyt 40 vuotta alkuperäisen pelin julkaisemisen jälkeenkin täysin validia settiä: oikeastaan mitään oleellisesti alkuperäistä D&D:ia parempaa peliä ei ole tehty nopeaa, sysimustan armotonta haastevääntöä varten jossa hahmonluonti kestää 5-10 minuuttia ja seikkailu pyrkii olemaan jännittävää nimenomaan olemalla aitoa, niin että pj ei järkkäile taustalla asioita parhain päin.