Shooting the Moon

Emily Care Boss

Shooting the Moon on tavallaan toinen osa Emilyn "rakkauspelitrilogiaa", jonka ensimmäinen osa oli vuonna 2005 julkaistu Breaking the Ice. StM on tuotteena hyvin samanlainen kuin edeltäjänsäkin: koko, muoto, sivumäärä ovat lähes samoja. Joitain samoja piirteitä on pelin mekaanisissa sirpaleissakin: peli rakentuu kierroksittain kuin lautapeli ja noppapooleja kerätään samaan tapaan kuin aiemminkin.

Rakenne ja sisältö ovat Shooting the Moonissa kuitenkin kokonaan omaperäiset, kuvastaen pelin omaa teemaa: kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa, joten kilpakosijat piirittävät rakkautensa kohdetta hyvinkin agressiivisesti. Kohde puolestaan tavallaan pelaa kosijoita toisiaan vastaan, yrittäen voittaa omaa tilaa hengittää. Pelin temaattinen runko on rakkauden kohteen luomisessa, sillä kyseisen hahmon ominaisuudet tavallaan määrittävät pelin genren: mitkä ovat tavoiteltavia ominaisuuksia rakkauden kohteessa ja miksi, pelin miljöö rakentuu sen varaan. Vankka ja itsestään syntyvä kehys pelin tarinalle.

Peliin menee tosiaan kaksi tai kolme pelaajaa. Säännöt muuttuvat vähän kahdella pelaajalla, kun kukaan ei pelaa rakkauden kohdetta, mutta periaatteessa StM toimii kahdestaankin. Säännöt kolmen pelaajan pelille ovat siinä suhteessa jännät, että ne rohkaisevat ja muotoilevat kaiken kosijoiden vuorovaikutuksen suhteessa kohteeseen, eli kosijat ovat aina tavallaan hyökkäämässä ja keskeyttämässä kilpakosijan yrityksiä kohteen sydämen voittamiseksi, kuten odottaa saattaa. En ole ajatellut asiaa syvällisemmin, mutta voisin nähdä pelin venyvän jollain säädöillä kolmellekin kilpakosijalle.

Breaking the Ice korosti melko voimakkaasti arkista miljöötä ja mainitsi mahdollisuudesta sijoittaa peli historialliseen tai fantastiseen kontekstiin lähinnä sivulauseessa. Shooting the Moon korostaa erilaisia, voimakkaasti toisistaan poikkeavia genre-mahdollisuuksia paljon enemmän niin kuvituksessa kuin esimerkeissäänkin. Tämä on ehkä osaltaan heijastusta pelin luonteesta: se on seikkailullisempi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin BtI yleensä tapaa olla. Sydämen urbaani epäluulo ja suhteen muodostamisen vaikeus eivät ole niin keskeinen asia, kun hahmoja on enemmän ja systeemi rohkaisee ulkoisten ongelmien kehittelemiseen.

Kuten yltä on helppo nähdä, pidän BtI:ia ja StM:ia keskenään varsin läheisinä nimikkeinä, mutta se ei tee niistä keskenään mitenkään riippuvaisia. Molemmat ovat omaan makuuni hienoja pelejä, rakkaudesta tehtyjä pelejä saisi olla enemmänkin.