Burning Wheel

Luke Crane

Burning Wheel on fantasia­seikkailu­sääntö­järjestelmä, mikä voi tuntua jo vähän koeteltulta; peliin ei kuulu tarkemmin määriteltyä maailmaa, vaan se sijoittuu pelinjohtajan valitsemaan tolkienistiseen ympäristöön. Käytännön peli on perinteistä pitkän kampanjan fantasiaa, jossa hahmot nousevat vastoinkäymisten kautta sankaruuteen. Pelinjohtaja vetää etukäteen hahmoteltuja seikkailuita. Eikö tämä kaikki ole jo nähty?

Burning Wheel on kulkenut pitkän tien alkuperäisestä julkaisusta uuteen Revised-laitokseen. Uuden laitoksen ehkä suurin innoittaja oli pelisuunnittelija Luke Cranen ja Forgen kohtaaminen; Lukelle oli kova pala repiä pelinsä palasiksi ja rakentaa se uudelleen, mutta lopputulos on yksiselitteisesti raskaan perusfantasiapelin ykkösnimike tällä vuosikymmenellä. Alkuperäisestä julkaisusta jäljelle jäi vain perusnoppamekaniikka ja hahmonluontijärjestelmä, liki kaikki muu meni uusiksi pelin uudistuksessa. Nyt Burning Wheelin sosiaaliset konfliktit ja uudet hahmonluontimahdollisuudet kattavat pitkälti kaiken mitä perinteiseltä fantasiaseikkailupeliltä osaa keksiä odottaa.

Erityisesti huomiota ansaitsee hahmonluontijärjestelmä, joka perustuu kymmeniin erilaisiin "elämänpolkuihin", joiden yhdistelmänä hahmo muodostuu. Toinen ilahduttava erikoisuus on taistelujärjestelmä, jossa pelaajat kirjoittavat ("skriptaavat") hahmojensa toimet useita kierroksia etukäteen, aiheuttaen näin taisteluun realistista sekasortoa ja dramaattisia yllätyksiä. Korkeimman arvosanan ansaitsee kuitenkin tapa, jolla monipuolinen mekaniikka on saatu tuntumaan kevyeltä harkituilla suunnitteluratkaisuilla.

Sääntöjen perusmekaniikka on n6-noppapooli, jossa hahmon taito määrää heitettävien noppien määrän. Lisäksi taidoilla on "väri", joka määrää noppien kohdeluvun. Vaikeus määräytyy vaadittavien onnistumisten määrästä. Helppoa ja tässä vaiheessa jo perinteistä, mikä onkin ihan hyvä asia, sillä muuten säännöt ovat hyvin yksityiskohtaiset ja vaativat vähän sulattelemista. Taitoja sinänsä on kymmenittäin, mutta koska ne ovat elämänpolkukohtaisia, ei pelaajan tarvitse omaksua koko systeemiä vaan ainoastaan oman hahmonsa käyttämät taidot.

Elämänpolut ovat helposti mielenkiintoisin osa koko järjestelmää. Burning Wheel on pohjimmiltaan hahmopeli, minkä huomaa jo siitäkin että toinen noista kirjoista tuossa kuvassa on hahmonluontiopas, kun taas toinen sisältää muut säännöt. "Character Burner" eli hahmonluontiopas sisältää kymmenittäin polkuja kuten "talonpoika", "kalastaja", "ritari" ja niin edelleen, joiden välillä hahmo voi liikkua eräänlaisessa verkossa. Aiemmat valinnat rajoittavat uusia valintoja, ja hahmo voi olla hyvinkin erikoistunut (kymmenen vuotta kollegiossa päästäkseen velhonpolulle, noin esimerkiksi) jos pelaaja niin haluaa. Valintojen mukana hahmo tietysti saa taitoja, ominaisuuksia ja muita erikoispiirteitä jotka ovat jääneet hänen menneisyydestään. Jokainen valinta (saman polun voi toki valita monta kertaa) kuitenkin syö sitä tärkeää resurssia, aikaa. Vanhuksen on paha ryhtyä seikkailijaksi, vaikka olisi kuinka kokenut. Systeemi on epäilemättä tuttu jossakin muodossa sellaisia klassikkoja kuin Traveller (Tie tähtiin) ja Deadlands (se nerokas tietokonepeli) pelanneille.

Elämänpolut ja monet muutkin säännöt (esimerkiksi taikuus) ovat erikseen eri roduille, joten kirjan sivumäärä on hyvin perusteltu. Rotuoppi on myös asia, jossa Burning Wheel loistaa; vaikka nämä muut asiat ovatkin hyviä, innostaa peli kaikkein eniten suorastaan hypertolkienistisen henkensä vuoksi; haltiat, kääpiöt, örkit on kaikki esitetty niin uskollisesti, että vaikka peli periaatteessa onkin geneeristä fantasiaa, ei siinä tarvitse muuttaa mitään pelatakseen Keskimaassa. Eikä tämä edes tunnu ajanhukalta tutun asian toistamisen vuoksi, kun pelin säännöt käsittelevät tuttua ainesta aivan uudella tavalla elämänpolkujen kautta. Ja kyllä, haltiat voivat jatkaa elämänpolkujen ottamista niin kauan kuin lystäävät, mutta joskus heidänkin on palattava länteen kun elämäntuska käy sietämättömäksi kantaa...

Elämänpolkujen päälle muut säännöt ovat herkullista kuorrutetta. Viehättävä on tapa, jolla hahmot voivat saada uusia piirteitä (trait) yksinkertaisella pelaajapäätöksellä. Tosin jos olet päättänyt että hahmosi vihaa örkkejä, on oma asiasi myös pelata piirrettä tai menetät sen.

Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että vain hahmonluontijärjestelmän giganttisuus (kokonainen taskukirja, hyvä ihme) saa sen nousemaan varjostamaan taistelusysteemiä, joka on pitkälti sitä mitä ne yrittivät tehdä 80-luvulla taulukoilla ja aloiteheitoilla. Joukko standardoituja manöövereja, pala paperia, valitse kourallinen, kirjoita. Arvaa väärin tai suunnittele huonosti, joudut perumaan komentosarjasi epätoivoiseksi torjunnaksi. Yksinkertainen idea, mutta tuottaa käytännössä juuri sellaista yksityiskohtaista, mutta silti odottamatonta ja nopeaa taistelua jota kaipasimme aikoinaan Rolemasterin parissa.

Burning Wheel on yliluonnollisen hyvin tuettu siihen nähden, että sen takana on vain yksi ihminen. Suosittelen Luken verkkosivuilla käymistä kelle hyvänsä, jota epäilyttää roolipelien indie-julkaisun mielekkyys. Lisäksi sivut ovat hyvä idea, koska Luke tarjoaa siellä mm. uusia rotuja peliinsä. Käy itse katsomassa, minkälaisia elämänpolkuja esimerkiksi peikoilla voisi olla, niin saat paremman käsityksen koko systeemistä.

Indie-pelejä pidetään usein kevyinä ja puutteellisina verrattuna suuriin sukulaisiinsa; Burning Wheel osoittaa vastaansanomattomasti, että kumpikaan käsitys ei päde, ei ainakaan tässä tapauksessa. Ei niin että peli olisi aivan täydellinen; jos Burning Wheel olisi julkaistu Tolkien-lisenssillä, pääsisi sen itsestäänselvin sovellus julkisesti oikeuksiinsa...

Monster Burner

Luke Crane

Monster Burner on Burning Wheelin ensimmäinen, ja tätä kirjoitettaessa ainoa, lähdeteos. Se on kaikkea, mitä itse pelikin, eli massiivinen (tasan 400 sivua) ja monipuolinen, joskin suhteellisen raskassoutuinen. Kirjan aihe ovat hirviöt, mikä ei tule kuitenkaan merkitsemään yksioikoista luetteloa, vaan ennemminkin syväluotaavaa kurkistusta pelin sääntöjärjestelmään ja fantasiapelaamiseen yleensä: mikä on hirviön asema tarinassa, miksi sitä tarvitaan, ja miten Burning Wheelin sääntöjärjestelmässä voidaan rakentaa hirviö, joka täyttää tarkoituksensa. Luke suosittelee yksilöllistä, harkittua käyttöä hirviöilleen, joten ehkä on parempi puhua EPH:ista kuin hirviöistä.

Kirjan anti tosiaan liukuu saumattomasti hirviöistä ja niiden sääntöteknisestä luomisesta EPH:ihin ja täysin pelaajakelpoisiin konsepteihin, ilman mitään erityisiä kynnyksiä. Merkittävän osan kirjasta vievät rottamiehet, jättiläishämähäkit, peikot ja suursudet, jotka kukin käsitellään valmiina pelattavaksi elämänpolkuineen ja magiasääntöineen päivineen. Burning Wheeliä tuntevat osaavat arvata, miten massiivisia nämä rotukuvaukset ovat.

Magic Burner

Luke Crane

Tätä kirjaa on tosiaan odotettu jo jonkin aikaa, mutta hyvää joutaakin odottaa. Magic Burner on monella tapaa kypsempi teos kuin edeltänyt Monster Burner, jo siksikin että tässä Luke alkaa selkeästi hahmottaa ja verbalisoida uudella tavalla tapaansa luoda sääntöjä. Lisäksi kirja tietenkin tarjoaa yli tarpeen erilaisia vaihtoehtoisia sääntöjärjestelmiä taikuuden mallintamiseksi BW:n maailmassa!

Alkuperäisessä BW:ssahan on jo ihmis-velhoja, örkki-velhoja, loitsulaulavia haltioita ja muuta vastaavaa, joiden toimintaan tässä kirjassa on paljon uutta nyanssia jo sinällään. Lisäksi mukana on kokonaan uusia maagisia järjestelmiä, kuten luonnonhenkien ja paholaisten manaamista, nekromantiaa, monimuotoisemmat säännöt Jumal-taikuudelle ja niin edelleen. Tietysti mukana on myös laajennettuja elämänpolkuvaihtoehtoja velhoille.

Oma suosikkisisältöni kirjassa on sen lopusta löytyvä essee, joka valottaa monia BW:n suunnittelunäkökohtia, jotka auttavat pelaajia luomaan itse lisää materiaalia omaa kampanjaansa varten. Peli alkaa muistuttaa joissakin suhteissa enemmän pitkäaikaista verrokkiaan Menneisyyden varjoja. Tämä on kuitenkin vain yksi parista kymmenestä jossain määrin erillisestä asiakokonaisuudesta, ja on selvää, että tämä teos on likemmäs itsestäänselvä ostos mille tahansa peliporukalle, joka pelaa Burning Wheeliä tosissaan.

Jihad

Luke Crane & Radek Drozdalski

Burning Wheelin lähestymistapa roolipeliin on tässä ennallaan, joten ehkä lukijaa kiinnostaa eniten se, miksi tämä voisi olla parempi vaihtoehto kuin Burning Empires; molemmathan ovat Cranen omalla sääntöjärjestelmällä pyöriviä avaruusoopperapelejä, joten yhteistä on enemmän kuin vähän.

Lyhyt vastaus kysymykseen on, että Jihadissa on kevyemmät alijärjestelmät tulitaisteluille, eikä siinä ole Burning Empiresin kampanjarunkomallia pelaajien tilaamine rajattuine kohtauksineen sun muineen. Muutenkin Jihadissa on tietenkin vähemmän materiaalia. Valitsisin sen Burning Empiresin ohi nimenomaan alkuperäisen Burning Wheelin lähdeteoksena: jos systeemi on jo hyvin hallussa, eikä porukka halua oikeastaan opetella BE:n uusia kuvioita, niin Jihad voi olla juuri oikea valinta avaruusoopperapelinä. Ja tietysti jos tykkää nimenomaan Dyynistä, niin valinta on kyllä selviö.

Burning Wheelin lähdeteoksena Jihadissa on kyllä kaikki mitä siltä sietää odottaakin: sekä pseudofeudalististen keisarillisten että arabi-tyylisten jihadistien elämänpolut, että erikoisempien ryhmittymien kuten sisarkunnan salaisuudet. Omat erikoissääntönsä niin Suolan aiheuttamalle addiktiolle kuin jihadistien fanaattisuuden sallimille voimannäytöille löytyy.

Blossoms are Falling

Luke Crane & Rich Soto

Tämä on ehkä oma suosikkini Burning Wheelin lähdeteoksista: historiallinen aihe ja tuore näkökulma aikakauteen jota ei ole liikaa käsitelty tietää iskua. Sisältö on sinällään BW:n pelaajille tuttua: laaja setti elämänpolkuja ja alisääntöjärjestelmiä eri olosuhteisiin. Keisari itsekin saa oman erikoiskyvyn, joka kuvastaa jumalallista arvovaltaa - itseasiassa keisarillinen hovi saa niin paljon mekaanista huomiota, että paineet ovat kovat pelata vähintään kruununperijää. Toki myös samurait saavat kunnia-kyvyn, joka ajaa hahmon sitten sopivalla hetkellä itsemurhaan.

Jotain käsitystä materiaalin laajuudesta saa siitä, että Crane suoraan neuvoo pelaajia valitsemaan kampanjan alussa, pelaavatko munkkikuntien välisiin sotiin perustuvan, keisarilliseen hoviin sijoittuvan vai kenties ihan muunlaisen kampanjan, jonka valinnan mukaan sitten hahmonluonnissa käytettäviä elämänpolkusettejä rajoitetaan. Hakusessa on siis jossain määrin toistensa kaltaisiin hahmoihin nojaava peli, jossa hahmot ovat luonnostaan samoissa yhteiskunnallisissa ympyröissä.