Burning Wheel

Luke Crane

Burning Wheel on fantasia­seikkailu­sääntö­järjestelmä, mikä voi tuntua jo vähän koeteltulta; peliin ei kuulu tarkemmin määriteltyä maailmaa, vaan se sijoittuu pelinjohtajan valitsemaan tolkienistiseen ympäristöön. Käytännön peli on perinteistä pitkän kampanjan fantasiaa, jossa hahmot nousevat vastoinkäymisten kautta sankaruuteen. Pelinjohtaja vetää etukäteen hahmoteltuja seikkailuita. Eikö tämä kaikki ole jo nähty?

Burning Wheel on kulkenut pitkän tien alkuperäisestä julkaisusta uuteen Revised-laitokseen. Uuden laitoksen ehkä suurin innoittaja oli pelisuunnittelija Luke Cranen ja Forgen kohtaaminen; Lukelle oli kova pala repiä pelinsä palasiksi ja rakentaa se uudelleen, mutta lopputulos on yksiselitteisesti raskaan perusfantasiapelin ykkösnimike tällä vuosikymmenellä. Alkuperäisestä julkaisusta jäljelle jäi vain perusnoppamekaniikka ja hahmonluontijärjestelmä, liki kaikki muu meni uusiksi pelin uudistuksessa. Nyt Burning Wheelin sosiaaliset konfliktit ja uudet hahmonluontimahdollisuudet kattavat pitkälti kaiken mitä perinteiseltä fantasiaseikkailupeliltä osaa keksiä odottaa.

Erityisesti huomiota ansaitsee hahmonluontijärjestelmä, joka perustuu kymmeniin erilaisiin "elämänpolkuihin", joiden yhdistelmänä hahmo muodostuu. Toinen ilahduttava erikoisuus on taistelujärjestelmä, jossa pelaajat kirjoittavat ("skriptaavat") hahmojensa toimet useita kierroksia etukäteen, aiheuttaen näin taisteluun realistista sekasortoa ja dramaattisia yllätyksiä. Korkeimman arvosanan ansaitsee kuitenkin tapa, jolla monipuolinen mekaniikka on saatu tuntumaan kevyeltä harkituilla suunnitteluratkaisuilla.

Sääntöjen perusmekaniikka on n6-noppapooli, jossa hahmon taito määrää heitettävien noppien määrän. Lisäksi taidoilla on "väri", joka määrää noppien kohdeluvun. Vaikeus määräytyy vaadittavien onnistumisten määrästä. Helppoa ja tässä vaiheessa jo perinteistä, mikä onkin ihan hyvä asia, sillä muuten säännöt ovat hyvin yksityiskohtaiset ja vaativat vähän sulattelemista. Taitoja sinänsä on kymmenittäin, mutta koska ne ovat elämänpolkukohtaisia, ei pelaajan tarvitse omaksua koko systeemiä vaan ainoastaan oman hahmonsa käyttämät taidot.

Elämänpolut ovat helposti mielenkiintoisin osa koko järjestelmää. Burning Wheel on pohjimmiltaan hahmopeli, minkä huomaa jo siitäkin että toinen noista kirjoista tuossa kuvassa on hahmonluontiopas, kun taas toinen sisältää muut säännöt. "Character Burner" eli hahmonluontiopas sisältää kymmenittäin polkuja kuten "talonpoika", "kalastaja", "ritari" ja niin edelleen, joiden välillä hahmo voi liikkua eräänlaisessa verkossa. Aiemmat valinnat rajoittavat uusia valintoja, ja hahmo voi olla hyvinkin erikoistunut (kymmenen vuotta kollegiossa päästäkseen velhonpolulle, noin esimerkiksi) jos pelaaja niin haluaa. Valintojen mukana hahmo tietysti saa taitoja, ominaisuuksia ja muita erikoispiirteitä jotka ovat jääneet hänen menneisyydestään. Jokainen valinta (saman polun voi toki valita monta kertaa) kuitenkin syö sitä tärkeää resurssia, aikaa. Vanhuksen on paha ryhtyä seikkailijaksi, vaikka olisi kuinka kokenut. Systeemi on epäilemättä tuttu jossakin muodossa sellaisia klassikkoja kuin Traveller (Tie tähtiin) ja Deadlands (se nerokas tietokonepeli) pelanneille.

Elämänpolut ja monet muutkin säännöt (esimerkiksi taikuus) ovat erikseen eri roduille, joten kirjan sivumäärä on hyvin perusteltu. Rotuoppi on myös asia, jossa Burning Wheel loistaa; vaikka nämä muut asiat ovatkin hyviä, innostaa peli kaikkein eniten suorastaan hypertolkienistisen henkensä vuoksi; haltiat, kääpiöt, örkit on kaikki esitetty niin uskollisesti, että vaikka peli periaatteessa onkin geneeristä fantasiaa, ei siinä tarvitse muuttaa mitään pelatakseen Keskimaassa. Eikä tämä edes tunnu ajanhukalta tutun asian toistamisen vuoksi, kun pelin säännöt käsittelevät tuttua ainesta aivan uudella tavalla elämänpolkujen kautta. Ja kyllä, haltiat voivat jatkaa elämänpolkujen ottamista niin kauan kuin lystäävät, mutta joskus heidänkin on palattava länteen kun elämäntuska käy sietämättömäksi kantaa...

Elämänpolkujen päälle muut säännöt ovat herkullista kuorrutetta. Viehättävä on tapa, jolla hahmot voivat saada uusia piirteitä (trait) yksinkertaisella pelaajapäätöksellä. Tosin jos olet päättänyt että hahmosi vihaa örkkejä, on oma asiasi myös pelata piirrettä tai menetät sen.

Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että vain hahmonluontijärjestelmän giganttisuus (kokonainen taskukirja, hyvä ihme) saa sen nousemaan varjostamaan taistelusysteemiä, joka on pitkälti sitä mitä ne yrittivät tehdä 80-luvulla taulukoilla ja aloiteheitoilla. Joukko standardoituja manöövereja, pala paperia, valitse kourallinen, kirjoita. Arvaa väärin tai suunnittele huonosti, joudut perumaan komentosarjasi epätoivoiseksi torjunnaksi. Yksinkertainen idea, mutta tuottaa käytännössä juuri sellaista yksityiskohtaista, mutta silti odottamatonta ja nopeaa taistelua jota kaipasimme aikoinaan Rolemasterin parissa.

Burning Wheel on yliluonnollisen hyvin tuettu siihen nähden, että sen takana on vain yksi ihminen. Suosittelen Luken verkkosivuilla käymistä kelle hyvänsä, jota epäilyttää roolipelien indie-julkaisun mielekkyys. Lisäksi sivut ovat hyvä idea, koska Luke tarjoaa siellä mm. uusia rotuja peliinsä. Käy itse katsomassa, minkälaisia elämänpolkuja esimerkiksi peikoilla voisi olla, niin saat paremman käsityksen koko systeemistä.

Indie-pelejä pidetään usein kevyinä ja puutteellisina verrattuna suuriin sukulaisiinsa; Burning Wheel osoittaa vastaansanomattomasti, että kumpikaan käsitys ei päde, ei ainakaan tässä tapauksessa. Ei niin että peli olisi aivan täydellinen; jos Burning Wheel olisi julkaistu Tolkien-lisenssillä, pääsisi sen itsestäänselvin sovellus julkisesti oikeuksiinsa...