With Great Power

Michael S. Miller

With Great Power... on selkeän Forge-tyyppinen peli, jos sillä tarkoitetaan formaalia, narrativistista tyyliä. Pelinjohtaja ei voi tehdä mitä haluaa, tarinan kaari on sääntöteknisesti kontrolloitu ja sitä rataa. Kätyrin osan vaikutus näkyy selvästi. Fastlanen ohella WGP on hyvä esimerkki "uuden" polven pelistä, joka on ehtinyt imeä vaikutteita (Michaelin mukaan) Universaliksesta, Kätyrin osasta, Over the Edgestä, Sorcererista ja Trollbabesta. Se on formalistis-narrativistisen pelisuunnittelun viimeisin sana, jos niin haluaa ajatella.

WGP on siis supersankaripeli, jos tuo Hämähäkkimies-sitaatti ei ole tuttu. Perinteisiä, ns. hopea-ajan supersankareita. Ei siis yksinkertaisia teräsmies-tyyppejä, vaan henkilöinä moniulotteisia Hämähäkkimies/Ryhmä-X -linjan supersankareita. Tyylilaji kehittyi 70-luvulla, ja kokee ehkä par'aikaa jonkinlaista renessanssia.

Sääntöjärjestelmän ensisijainen idea WGP:ssä on hylätä tähänastisten supersankaripelien mekanistinen tapa ilmentää supersankareita monimutkaisen taistelujärjestelmän kautta, johon on sitten pultattu ne 1001+ erilaista supervoimaa. Tuhoontuomittu yritys. Sen sijaan sankarilla ajatellaan olevan "aspekteja", jotka tuodaan tarinaan, ja jotka joutuvat tarinassa vaaraan. Esitellyt aspektit tuovat pelaajalle lisää valtaa pelin yli, eli kaikilla supervoimilla on viime kädessä sama vaikutus - mahdollistaa sankarin menestyminen. Mikä oleellisempaa, myös muilla sankarin aspekteilla, kuten ihmissuhteilla, salaisella identiteetillä ja periaatteilla on täsmälleen sama vaikutus tarinaan kuin supervoimilla; jo peliä aloitettaessa on päätetty, että juuri tämä hahmo on supersankari, joten tämän suhteellisella voimatasolla ei ole mitään merkitystä - jos hahmo ei olisi riittävän voimakas, kyseessä olisi aika kehno sankari.

Oleellisemmin, kukin sankarin aspekti voi joutua vaaraan. Niinpä supervoimien "vaarantuminen" voi tarkoittaa häviötä taistelussa, kun taas hahmon suhteiden vaarantuminen voi olla vaaraa hänen läheisilleen, noin esimerkiksi. Ja kun sankari joutuu näin paineen alaiseksi, hänen voimansa itseasiassa kasvaa - pelaaja saa enemmän kortteja, toisin sanottuna.

WGP käyttää tosiaan korttipakkaa noppien sijasta. Useampaa pakkaa, tarkemmin sanottuna yhtä monta kuin pelaajiakin on. Kortteja kerätään käteen, pelataan voiton saavuttamiseksi ja niillä taktikoidaan jos vaikka miten. Kortteja käytetään massiivisia määriä, ja PJ on yhtä rajoittunut kuin pelaajatkin kortteihinsa - hän ei voi noin vain päättää asioista, vaan hänen täytyy voittaa vastustavat pelaajat korteillaan. Peli etenee ns. tarinakaaren mukaan, johon pelaajat pelaavat kortteja ja vievät tarinaa kohti sen kliimaksia.

Kokonaisuudessaan WGP on siis erittäin vakuuttava supersankaripeli. Ennakkoversiossa sääntöjärjestelmä näytti vähän kylmältä ja monimutkaiselta, mutta täysversiossa ongelmat on korjattu ja systeemi pingottaa tosissaan. Abstraktio on vähissä - konfliktit on jaettu ruutuihin ja sivuihin, noin esimerkiksi, ja pelaajat käyttävät pahvista leikattua ajatuskuplaa paljastaakseen hahmonsa aivoituksen yleisölle. Siis systeemin abstraktiota vedetään tietoisesti konkreettisempaan suuntaan.