"Vanhat lajit" - ihmiset, hiidet ja haltiat - ovat eläneet Lähistössä jo ennen varjon saapumista. Vanhoilla lajeilla tuntuu olevan läheinen side, koska ne ovat kaikki jollakin asteella ihmisiä. Vaikkakin ihmisten, haltioiden ja hiisien väliset rajat ovat selviä, yksilöt voivat ylittää ne. Se ei kuitenkaan ole yleisesti tiedossa: yksikään hiisi ei suostu uskomaan sitä, vain terävimmät ihmisoppineet ovat havainnoineet ilmiötä ja haltiat eivät mielellään puhu siitä.
Ihmisissä on eniten vaihtelua kaikista Lähistön lajeista. He ovat myös monilukuisimpia, minkä vuoksi kaikkia Lähistön kulttuureja voidaan tulkita ensisijaisesti ihmisyyden näkökulmasta. Ihmisillä on kuitenkin yhdistäviä piirteitä kulttuurista riippumatta.
Ihmisiä on kaiken värisiä ja -näköisiä, kuten meilläkin. Lähistön ihmisillä on tosin taipumus tummiin ihonsävyihin: vaalein ihonväri on vaalea oliivi ja vaaleat hiukset ovat harvinaisia. Poikkeuksellisen vaaleaihoisiin ihmisiin ja vaaleaverikköihin suhtaudutaan epäilevästi, koska nämä ominaisuudet yhdistetään yleensä haltioihin. Ihonväri vaihtelee kansakuntien ja kulttuurien keskuudessa, mutta säännönmukaisesti iho tummuu pohjoista kohti Lähistön maailmassa.
Kulttuuri vaikuttaa ihmisten persoonallisuuteen erittäin paljon. He ovat lajeista aggressiivisin, jopa petomaiset rottalaiset jäävät toiseksi. Heidän lukumääräinen ylivoimansa ja roolinsa Lähistön historian tärkeimpinä vaikuttajina vaikuttavat tähän, kuten myös luontainen ylimielisyys. Aggressiivisuuteen liittyy vaarallinen katalyytti: pelko. Varjo on tuonut esiin ihmiskunnan pahimmat pelot, ja muihin lajeihin kohdistetut puhdistukset, vainot omia kohtaan, "varjonkoskettamiin" suunnatut noitavainot ja muut hirmutyöt ovat yleistyneet entisestään.
Ihmisten aggression kääntöpuoli on heidän intohimoisuutensa. Ihmisten rakkaus on lajille ainutlaatuinen tunne. Juuri se tekee ihmisistä ihmisiä, ja jos hiisi tai haltia löytää itsensä tästä tilasta, heille selviää hyvin pian, miten muuttuvainen heidän laji-identiteettinsä onkaan.
Ihmisillä ei ole erityisiä lajikohtaisia kykyjä. Ennemminkin ihminen on monella tapaa se peruslinja, jonka kykyihin muita lajeja voi verrata.
Ihmisillä ei myöskään ole erityisiä lajille kuuluvia konsteja, ellei maanviljelyskulttuureita paikoin riivaavaa vampirismia ja muita vastaavia poikkeustapauksia halua sellaisiksi kokea.
Ihmisten ainutlaatuisuus näkyykin ainoastaan heidän avaimissaan: Rakkauden avain kuvastaa hahmon romanttista tai veljellistä rakkaussuhdetta.
Haltiat ovat salaperäisiä, etäisiä ihmisenkaltaisia olioita. He väittävät olevansa kuolemattomia ja heillä on pelottavaa taikuutta, jonka avulla he voivat alistaa muut tahtoonsa. Yleensä heihin ei luoteta tai heitä palvotaan tai kumpaakin, ja he vaeltavat Lähistössä vastausta etsimässä.
Haltiat näyttävät enimmäkseen ihmisiltä. He luovat oman kehonsa omakuvansa voimalla, joten he voivat valita oman ulkoasunsa luomishetkellään, mutta useimmat pitäytyvät samantapaisessa ulkomuodossa inkarnaatiosta toiseen. Heidän ihonvärinsä on aina vaalea: se vaihtelee luunvalkoisesta erittäin vaaleaan oliiviin, ja heidän hiustensa väri vaihtelee vaaleasta hiekanruskeaan tai kullanpunaiseen. Kaikilla haltioilla on aura, ohut valokehä, joka loistaa heidän ympärillään. Se on niin himmeä, että sen erottaa vain pilkkopimeän taivaan alla. Mutta jokainen haltian näkevä kyllä tietää, mistä on kysymys.
Haltioilla on tapana viettää yksinäistä ja juuretonta elämää. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he olisi sosiaalisia: heillä voi olla valtava viehätysvoima. He eivät kuitenkaan yleensä asetu yhteen asuinpaikkaan ja muodosta pysyviä suhteita. Sanonnan perusteella haltiaan ei voi luottaa, sillä "mitä hyvää hän tekeekään, hän tekee sen omien tarkoitusperiensä tähden".
Haltiat ovat ihmisiä, jotka ovat katsoneet syvälle sisimpäänsä ja löytäneet sieltä vain yhden asian: itsensä. He ovat omistautuneet asialleen zen-mestarin tavoin ja tajunneet, että maailma on illuusiota ja ainoa totuus on suhde omaan minuuteen. Kun haltian ruumis kuolee, nämä sielut eivät jatka matkaa, vaan palaavat kerran toisensa jälkeen entistä täydellisemmässä muodossa.
Tällainen maailmankuva estää useimpien uskontojen seuraamisen. Haltia ei tunnusta jumalan tai ylemmän voiman olemassaoloa, vaan vain häntä voimakkaammat sielut. Outoa kyllä tällainen itsekeskeisyys ei aina johda pahuuteen: monet haltiat kiertelevät maailmaa tekemässä hyvää joko rauhoittaakseen jotakin sisällään tai kenties huvikseen. Toiset iskevät maahan kaiken tielleen osuvan, sillä he ovat tajunneet, miten mitättömiä ovat muut, jotka eivät ole saavuttaneet valaistusta. Oli haltian asenne mikä tahansa, hän jatkaa elämäänsä ja pyrkii tuntemaan itsensä aina vain paremmin.
Toisinaan haltia eksyy tältä polulta, sillä hehän olivat kerran ihmisiä, vaikkei sitä kannatakaan mainita. Kun haltia tunnistaa toisen elämän itseään suuremmaksi, hän menettää haltiuutensa. Jos haltia joko pelastaa toisen elämän ja kuolee tai haavoittuu kuolettavasti, tai luo elämää - seksuaalisesti haltiat toimivat ihmisten lailla - heistä tulee ihmismäisiä. (Jos haltia kuoli toisen tähden, hän jälleensyntyy vielä viimeisen kerran.) Heidän auransa himmenee ja muuttuu harmaaksi, ja he alkavat vanheta ihmisen lailla: haltia on astunut harmaaseen ikään. Muilla haltioilla on tapana halveksia harmaata haltiaa tämän heikkouden tähden.
Haltian väkevintä taikuutta on hänen kuolemattomuutensa. Haltiat astuvat maailmaan täysi-ikäisinä ja ikääntyvät vain halutessaan. Monilla on tapana ikääntyä monen inkarnaation aikana, kun heidän omakuvansa kypsyy. He eivät sairastu, vaikkakin heidät voi myrkyttää. Heidän ruumiinsa on vain kuori, jonka he ovat luoneet, ja vaikka heidät tapetaan, he palaavat Lähistön maailmaan.
Jos haltia on itsetutkiskelun tuulella - ja kukapa haltia ei sitä olisi - hän saattaa puhua taivaasta. Tämä saattaa olla haltioiden ainoa uskomus: kun he saavuttavat täydellisen valaistumisen, Lähistön illuusio katoaa heidän osaltaan ja he näkevät sen sellaisena kuin se todellisuudessa on eli omana unelmanaan. Tällöin he katoavat Lähistöstä ja astuvat täydelliseen ykseyteen. Ihmiselle tämä taivas on juuri niin karmiva ajatus kuin miltä se kuulostaa: haltia näkee olevansa kaiken olevaisen uneksija ja nousevansa oikeutetulle paikalleen taivaaseen.
Haltioiden taikuudella on tosin vähäisempiäkin ilmenemismuotoja. Haltia-aurat ovat erittäin väkeviä ja niihin liittyy useita erikoiskykyjä, jotka suojelevat haltiaa ja projisoivat tämän tahdon muiden yli. Myös haltian pitkäikäisyys vaikuttaa taikuudelta muista ihmisistä: monia kokemuksiaan hyödyntämällä haltiat pystyvät suorittamaan melkein minkä tahansa uroteon.
Kun taivaan tuli lankesi Lähistöön, kaikki haltiat katosivat. Yhtäkään ei nähty yli kahteensataan vuoteen. Kukaan ei tiedä, mihin haltiat katosivat; eivät edes haltiat. Haltioilla on useita selityksiä: useimmat väittävät olleensa aina läsnä eikä heillä ole muistikuvaa lähtemisestä tai niistä kahdestasadasta vuodesta, kun taas muut puhuvat Kaukolasta, toisesta maailmasta, jossa he pystyvät käymään.
Mitä sitten tapahtuikaan, haltioista on vastenmielistä puhua siitä. Paluun jälkeen on kuitenkin käynyt selväksi, että varjokuu on vaikuttanut heihin. Ennen haltiat suhtautuivat toisiinsa ystävällisesti ja tervehtivät toisiaan matkalla valaistukseen. Kun haltialta kerran kysyttiin vastausta loogiseen virheeseen, jossa kaksi haltiaa kumpikin väittää, että maailmankaikkeus on hänen unensa, vastaus oli: "Ei voi tietää, uneksinko minä hänet uneksimassa maailmaa vai uneksiiko hän minut uneksimassa maailmaa. Oli miten oli, meidän on parasta tulla toimeen." Nykyisin haltioiden ystävyys on kuitenkin harvinaista ja useimmat haltiat halveksivat toisiaan. Valtataistelu siitä, kuka on unen todellinen valtias, on kiihtynyt. Jotkut vanhat haltiat syyttävät nuorempia taivaan tulesta ja varjokuusta ja väittävät, että liian moni kilvoittelee unesta ja se on vaarassa repeytyä kappaleiksi.
Haltioilla on yksi tärkeä kyky, jota vähäisemmät elämänmuodot eivät voi saavuttaa: menneet elämät (järki) on haltioiden kyky muistaa aikaisemmat elämänsä.
Haltioiden konstit ovat sen sijaan moninaiset. Yleensä ne vaativat suuria voimavaroja eivätkä niinkään tiettyjä kykyjä. Kuolemattomuuden konsti on pakollinen kaikille haltiahahmoille. Se on haltian voima palata kuolleista.
Toinen voimakas konsti on monitaiturin konsti, jonka avulla hahmo voi muistaa minkä hyvänsä kyvyn, jonka on oppinut pitkän elämänsä aikana.
Auroihin liittyviä konsteja, kuten suojaava aura, imperaattorin aura, näön aura ja tornin aura, voi kehittää helposti myös itse. Ne eivät koskaan vaadi kykytarkistusta, vaan ainoastaan voimavaroja, joita haltioilla yleensä onkin runsaasti.
Haltioille tyypillisiä ovat myös konstit, jotka saavat voimansa hahmon ylitsekäyvästä tahdonvoimasta, kuten haipuvan illuusion konsti ja rautaisen tahdon konsti.
Haltioilla on muutama vain niille tyypillinen avain: itseyden avain kuvastaa niiden luonnotonta itseriittoisuutta ja ikuisen kysymyksen avain filosofista luonnetta. Sukupuun avain kertoo siitä vaikeudesta, jonka kuolematon kohtaa kuolevaisten keskuudessa eläessään.
Haltia muuttuu ihmiseksi lunastamalla itseyden avaimen. Harmaaseen ikään siirtynyt haltia ei voi käyttää haltiuutta edellyttäviä konsteja, mutta säilyttää kykynsä. Huomaa, että monitaiturin konsti ei edellytä hahmon olevan haltia, vain että tämä voi käyttää menneet elämät -kykyä.
Useimmat sanoisivat, että hiidet ovat rappeutuneita: sairaita, kieroutuneita, riippuvaisia olentoja, joilla ei ole juurikaan moraalintajua. Hiidet kutsuvat sitä hauskanpidoksi. Nämä puhtaat hedonistit janoavat nautintoa, vaikeuksia ja jännitystä.
Hiidet ovat rajattoman sopeutuvaisia. Niiden "luonnollinen" keho, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, muistuttaa samanaikaisesti demoneja, koiria ja ihmisiä. Ne ovat laikukkaan ruskeita, mustia, vihreitä ja harmaita, ja niiden karva kasvaa satunnaisesti muodoltaan ja väriltään. Niiden keholla on kyky, jota monet eivät osaa selittää: vanhetessaan ne kehittyvät vastaamaan ympäristöään, ja ne siirtävät uudet ominaisuudet lapsilleen. Jopa väkevä taikuus ja kidutus voivat kierouttaa hiisien ruumiin, kuten monet pahat velhot ovat saaneet selville luodessaan hiisistä kammottuja ur-hiisiä, mörköjä ja Loukkaajia. Useimmat hiidet ovat ihmistä pienempiä ja tukevampia, vaikka niitä onkin kaiken kokoisia.
Hiisien uteliaisuus ajaa ne maan kaikkiin unohdettuihin paikkoihin ja tekee niistä kohtuullisia kisällejä melkein työhön kuin työhön: ne oppivat nopeasti, mutta saattavat huolimattomuuttaan aiheuttaa kaikenlaista harmia. Niiden uskollisuus on kylläkin helppo säilyttää: kaikilla hiisillä on riippuvuus, ja jos sitä ruokkii säännöllisesti, hiidestä voi tehdä parhaan ystävänsä. Tämän riippuvuuden ei tarvitse olla huume: ne voivat olla riippuvaisia tietystä toiminnasta, ruuasta, juomasta tai, öh, huumeesta. (Yhdessä tarinassa kerrotaan Maldorin rannikoiden hiisisukeltajista. Nämä otukset olivat uskomattomia helmenkalastajia, ja ne olivat riippuvaisia adrenaliiniryöpystä, jonka ne saivat, kun niiden ihmiskäsittelijä heitti ne alas jyrkänteeltä.)
Omissa oloissaan elävien hiisien yhteisöt näyttävät ulkopuolisilta silkalta anarkialta, vaikka heimoilla onkin taipumuksena kasvattaa alfahiisi. Yli kahdenkymmenen hiiden heimot tahtovat hajaantua, jos niillä ei ole ulkopuolista herraa, joka on yleensä ihminen. Hiidet ovat itse asiassa varsin hyviä järjestäytymään, jotta kaikkien tarpeet saadaan täytettyä, mutta kun yksittäiset hiidet alkavat uhata toistensa resursseja, heimot hajaantuvat nopeasti.
Hiisiperheet ovat hyvin löyhärakenteisia. Kaikki hiidet ovat monisukuisia ja mikä tahansa parittelu, uros-uros, uros-naaras tai naaras-naaras voi tuottaa jälkeläisiä. Tiineys kestää kuukauden, joten se ei paljoa hidasta hiisien outoja suhteita. Jälkeläiset ovat pieniä, mutta kyvykkäitä hiisiä. Syntyessään ne ovat pieniä lihapalleroita, noin 30 senttiä halkaisijaltaan. Tunnin kuluessa syntymästään ne kasvattavat jalat, kädet, silmät ja suun. Nuori hiisi valitsee yleensä jonkun heimon hiisistä satunnaisesti vanhemmakseen, ja jos tämä hiisi ei työnnä nuorukaista pois luotaan, nuori hiisi oppii yleensä samat riippuvuudet ja käytöstavat.
Hiidet eivät ymmärrä inhimillisen rakkauden ajatusta. Se on heille vieras käsite. He ymmärtävät molemminpuolisen nautinnon sen seksuaalisessa ja epäseksuaalisessa muodossa ja tekevät aktiivisesti yhteistyötä. Hiisiyhteisön suurimmat synnit ovat haluttomuus käydä vaihtokauppaa - yhden hiiden myrkky on toisen leipä - ja yhteistyökumppanin pettäminen.
Joitakin hiisiä on kuitenkin havaittu oudossa tilassa, joka muistuttaa rakkautta. Kun hiiteen iskee tämä vaiva, josta käytetään hiisien karkeassa kielessä nimitystä "tuska", se lähtee heimostaan ja matkustaa ainoana tavoitteenaan todistaa rakkautensa tai kuolla. (Hiisien omat tunteet tuntuvat hämmentävän niitä, eivätkä ne yleensä osaa ilmaista selvästi, mitä ne tekevät.) Hiiden ei ole koskaan havaittu rakastuvan toiseen hiiteen, vaan ne valitsevat aina jonkin muun lajin edustajan kiintymyksensä kohteeksi.
Hiisillä on yksi kyky, jota ei ole muilla olennoilla, sopeutuvuus (puhti). Se sallii hiiden muuttaa olomuotoaan hyvinkin rajusti ja jopa henkisellä tasolla. Tämän ansiosta hiisi voi oppia myös muita ihmisen ulottumattomissa olevia kykyjä; jos hiisi vaikkapa kasvattaisi siivet, voisi se oppia lentämiseen liittyviä kykyjä.
Hiisien konsteissa on lähinnä kysymys näiden kyvystä muuntaa kehoaan eri olosuhteisiin sopivaksi. Tärkein on sopeutuvuuden konsti, jonka kautta hiisi muuttuu.
Hiisillä on kuitenkin yksi pakollinen konsti joka ei liity näiden muodonmuutoksiin suoraan: riippuvuuden konsti kuvastaa hahmon tarvitsemaa erikoislaatuista ravintoa.
Muuten hiidet voivat oppia laajalti erilaisia konsteja, jotka kuvastavat hahmon ruumiillista muotoa. Jos hiisi esimerkiksi kasvattaa etelän jääautiomaassa paksun turkin, sitä voitaisiin kuvastaa talvikarvan konstilla. Jos hahmo myöhemmin menettää turkkinsa palatessaan lämpimämpään ilmanalaan, kokemustaso vapautuu muuhun käyttöön.
Hiisiin liittyy yksi muita tärkeämpi avain, tuskan avain. Se on avain hiiden muutoksessa ihmiseksi. Hiisi muuttuu ihmiseksi ottamalla tuskan avaimen ja yksipuolisen rakkauden avaimen ja joko murtamalla riippuvuutensa tai voittamalla kohteensa rakkauden. Ihmiseksi muuttuva hiisi menettää sopeutuvuus-kyvyn, kaikki hiisien lajikonstit (paitsi riippuvuuden konstin) sekä mahdolliset epäinhimillisestä muodosta johtuvat konstit; hahmon muoto muuttuu pysyvästi ihmismäiseksi.
Rottalaiset ovat Lähistön uusin älyllinen laji. Ne ovat juuri alkaneet nousta eläimellisestä menneisyydestään. Kaikki muut lajit hiisiä lukuun ottamatta suhtautuvat niihin epäluuloisesti ja niiden tiedetään olevan likaisia varkaita. Todellisuudessa ne ovat uskollisia liittolaisia, mutta niiden on vaikea tottua ajatukseen, että ne voivat omistaa jotakin.
Rottalaisia löytyy useimmiten kuolleista kaupungeista, etenkin Maldorin romahtaneista linnoituksista, ja ne elävät valtavissa poikueissa lähes villeinä.
Rottalaiset muistuttavat valtavia takajaloillaan seisovia, peukalolla varustettuja jyrsijöitä. Noin metrin mittaisilla rottalaisilla on terävä nappikuono, viikset ja joko harmaa, ruskea tai musta turkki. Jotkut rottalaiset ovat albiinonvalkoisia. Monet rottalaiset eivät ole täysin tottuneita liikkumaan kahdella jalalla, vaan pudottautuvat juostessaan neljälle jalalle. Tällöin ne näyttävät valtavilta rottakoirilta.
Vaelteleva rottalainen kehittää nopeasti siteen kumppaneihinsa ja yksinäisellä rottalaisella on yleensä tukalaa. Niiden taipumus omia ystäviensä tavaroita on kylläkin hyvin havainnoitu: ne eivät juurikaan tajua ideaa, jonka mukaan mitään voi omistaa muuten kuin sitä vartioimalla. Samalla tavalla ne alkavat kiistellä ystäviensä kanssa ihmistä herkemmin, mutta kiistat unohtuvat heti päätyttyään.
Rottalaisyhteisön perusyksikkö on poikue eli suuri ryhmä, johon rottalainen syntyy. Toisin kuin muissa lajeissa, kaikki rottalaisemon jälkeläiset eivät ole rottalaisia: tyypillinen poikue sisältää kolme-neljä rottalaista ja kymmenestä kahteenkymmentä tavallista rottaa. Syntyessään rottalaisen erottaa vain etutassuistaan ja koostaan: ne ovat puolestatoista kahteen kertaan rottaa suurempia.
Poikueessa voi omistaa vain sen, minkä voittaa taistelussa: jokainen ruokapala tai kiiltävä esine johtaa nopeasti raapivaan, pureskelevaan mylläkkään, kun rotat ja rottalaiset tavoittelevat sitä kilpaa. Tämä on totta syntymästä lähtien: rottalaisen elämän ensimmäinen toimenpide on kynsiä sisarus nisästä, jotta se pääsee itse juomaan. Ulkopuoliset voivatkin ihmetellä, miten niin monet selviävät elossa, koska sisarukset kiistelevät tiuhaan ja uskomattoman väkivaltaisesti. Rottalaiset tietävätkin vaistomaisesti, miten ne voivat satuttaa sisaruksiaan aiheuttamatta näille vakavia vammoja.
Kaikki poikueen johonkin jäseneen kohdistuvat ulkopuoliset uhat kohdataan tosin aidolla väkivallalla. Yksinäisen rotan tai rottalaisen kimppuun käyvä saalistaja huomaa olevansa pian murisevan, pahansisuisen turkis-, hammas- ja kynsiaallon alla. Rottalaiselle poikueen jäseneeseen kohdistuva hyökkäys on pahempi kuin rottalaiseen itseensä kohdistuva hyökkäys, ja se on kostettava. Vaikka side ei ole yhtä väkevä, se pitää paikkansa myös lauman suhteen. Tämä on suurempi suku, johon poikue syntyy, ja se voi koostua kymmenistä tai sadoista rottalaisista ja tuhansista rotista. Sen takia rottalaisten asuttama muinainen kaupunki tuskin on hyvä paikka etsiä hankaluuksia.
Rottalaisilla on kyllä tapana lähteä alkuperäisestä poikueestaan vaeltelemaan Lähistön maailmassa. Syyt vaihtelevat. Tutkimusmatkailijat surmaavat joidenkin rottalaisten poikueen. Toiset taas tapaavat ulkopuolisia ja näkevät elämäntavan, jossa jokaisesta ateriasta ei joudu taistelemaan. Ne eivät kuitenkaan unohda poikueen periaatetta, ja yleensä rottalainen löytääkin seuralaisia, joihin se muodostaa siteen ja tekee näistä siten uuden poikueensa.
Rottalaisilla on kaksi keskeistä, ihmisistä poikkeavaa kykyä, poikuesidos (vaisto) ja eläimellisyys (puhti). Edellinen on niiden ensisijainen sosiaalinen taito, jälkimmäinen puolestaan kuvastaa rottalaisten puolittain eläimellistä perimää.
Rottalaiset voivat käyttää tappelu-kykyä ilman sakkonoppia aseistettujakin vastustajia vastaan, kiitos niiden paksun turkin ja terävien kynsien. Yksi rottalaisten suosimista tavoista hyökätä on ottaa vauhtia neljällä jalalla ja hypätä suoraan vastustajansa kurkkuun. Tämä voi olla voimailu- tai eläimellisyys-aputarkistus tappelu-tarkistukselle.
Rottalaiset ovat epäinhimillisimpiä Lähistön lajeista, joten niiden konstitkin ovat outoja. Kaikille rottalaisille pakollinen on rottatuntemuksen konsti, joka kuvastaa niiden läheisyyttä rottien kanssa. Lisäksi rottalaisiin liittyy sarja konsteja, jotka korostavat niiden fyysistä erilaisuutta, kuten rottanäön konsti, rotan koon konsti ja niin edelleen.
Ehkä merkittävämpiä ovat kuitenkin rottalaisten sisäsyntyisiin kykyihin poikuesidokseen ja eläimellisyyteen liittyvät konstit. Edelliseen liittyy vaistopuheen konsti, jälkimmäiseen järjen unohtamisen konsti.
Rottalaisille tyypillisiä avaimia ovat poikueen avain ja omaisuuden avain. Edellinen kuvastaa rottalaisten uskollisuutta poikueelleen, jälkimmäinen monien rottalaisten ensimmäistä reaktiota sivilisaatioon.
Ennen Lähistöä hallitsivat vanhat lajit - ihmiset, hiidet ja haltiat. Varjon vuoden jälkeen näiden kansojen edustajat ovat yhä enenevässä määrin saaneet tottua siihen, etteivät ole enää yksin. Sitä paitsi mullistuksen salaperäiset tapahtumat eivät välttämättä rajoittuneet Maldorin raunioihin ja rottalaisiin, vaan voi olla että nämä vain ovat nopean lisääntymisensä vuoksi tulleet ensiksi esille varjoista. Kuka tietää, mitä muuta Lähistön erämaat kätkevät?
Lisäksi on mahdollista, että mullistus herätti muinaisia olentoja, jotka eivät koskaan kuolleet. Maan kätköistä voi nousta ilmiöitä, jotka muistetaan vain varhaisimmista legendoista.
Kaikki tämä merkitsee, että Lähistössä on tilaa kokonaan uusille lajeille, jos pelaajat niin haluavat. Sääntöjen puolesta uusi laji määritellään luomalla pakollinen konsti, joka on kaikilla lajin edustajilla. Tämä konsti määrittelee lajin ensisijaisen eron ihmiseen nähden. Lisäksi lajilla voi olla sisäsyntyisiä kykyjä, konsteja ja avaimia, kuten olemme jo nähneet.
Esimerkkinä siitä, miten uuden lajin voisi lisätä Lähistöön, kaikkien tuntema vampyyri. Nämä öiset verenimijät on aina tunnettu Lähistön tarustoissa, mutta vasta varjon vuoden jälkeen ihmiset ovat todistettavasti kohdanneet niitä. Kerrotaan, että mullistus olisi murtanut Absolonin hautana tunnetun lukitun kryptan ja päästänyt tämän vitsauksen jälleen ihmisten keskuuteen. Nyt vampyyrit leviävät erityisesti Maldorin ja Ammenin maanviljelysyhteisöissä kulovalkean tavoin.
Koska vampyyrit ovat "vanha laji", on luonnollista päättää että vampyyri syntyy ihmisestä, jonka toinen vampyyri tartuttaa. Pakollinen konsti on vampirismin konsti, lisää vampyyreita luodaan vampyyrin luomisen konstilla. Mekaanisena johtotähtenä on vampirismin konstin määrittelemä uusi voimavara, veri, joten sitä hyödyntävät kyvyt ja salaisuudet ovat paikallaan. Näihin voi tutustua Resurssit-osiossa sivulta 145 alkaen, muiden lajipiirteiden tapaan.
Seuraava luku: Maldor, tuhon keskipiste
Edellinen luku: Maailma
Kirjan alkuun
Webmaster
Eero Tuovinen